Klapin aihioita

Mikä ihme meitä miehiä kiehtoo polttopuiden tekemisessä? Isä teki niitä aina joutessaan ja olen minäkin muutaman sata mottia pilkkonut, vaikka en pelkän puulämmityksen varassa ole ollutkaan.

Onko se ikiaikainen vaisto, joka käskee varautumaan kylmään? Tuskin, sillä naisethan ne keräilivät puita, kunnes keksittiin kaupat ja tuli muuta keräiltävää.

Onko se traktorin ja sirkkelin tasainen humina ja terän kimeä parahdus, kun se pureutuu rankaan. Vai onko se halkaisuruuvin lumoava kierto, joka alati väijyy peukaloa?

Onko se moottorisahan pärinä ja kaksitahtibensan tuoksu?

Onko se ylivuotisen oksaisen koivun antama sitkeä haaste vai lepän helähdys?

Onko se kirveen ja miehen tasaveroinen yksinkertaisuus?

Onko se kuivia klapeja täynnä oleva halkoliiteri, jota voi ylpeänä esitellä?

Onko se puhdas rationaalisuus, joka takoo herkeämättä päässä että talven puut on tehtävä nyt eikä juhannuksen jälkeen?

En tiedä, mutta kun muut näkevät tien varressa olevassa ropsipinossa koivuja tai parhaassa tapauksessa sellua ja seteleitä, niin minä näen siinä hyviä klapin aihioita ja isommissa tukeissa piilotettuja lankkuja.

Molemmat odottavat löytäjäänsä.