Miks just 24 tuntia?

Helsingin Sanomissa oli tänään juttu siitä, miten hahmotamme ajan ja miksi. Lineaarinen aikakäsitys sinänsä on oma juttunsa ja perusteltuja ovat myös vuosi, vuorokausi ja kuunkierto. Ehkä hauskin tieto jutussa minulle oli miten vuorokausi on jaettu 24 osaan ja edelleen sen kuudeskymmenesosiin.

Artikkelin mukaan vuorokauden jakaminen 24 tuntiin perustuu egyptiläisten pappien oikkuun ja omaan tulkintaan taivaankappaleista. Tunnin jako minuutteihin ja edelleen sekunteihin puolestaan perustuu babylonialaisten matemaatikkojen päähänpistoon. He käyttivät laskennossaan kuudeskymmenesosia.

Tämä malli ilmeisesti koettiin käyttökelpoiseksi, koska se otettiin kellotaulujen pohjaksi. Kun aikaa voitiin mitata tarkemmin, myös sen tuhlaamisesta tuli pahe.

Aika kiehtovaa ajatella, miten erilainen yhteiskunta olisi, jos egyptiläiset papit olisivat löytäneet esimerkiksi vain kuusi taivaankappaletta, joiden mukaan vuorokausi olisi jaettu. Silloin kokouskin alkaisi esimerkiksi kello kolme, joka vastaisi nykelloissamme jotain kahdeksan ja kahdentoista välillä.

Tai jos Babylonin viinit eivät olisi olleet niin väkeviä, eivätkä matemaatikot olisi kännipäissään keksineet tulevien sukupolvien riesaksi kuudeskymmenesosien minuutteja ja sekunteja, vaan olisivat päätyneet reippaasti vaikkapa neljäosiin. Junatkin olisivat minuutilleen aikataulussa.

Kaksilla rattailla vai kukin omillaan

Nyt kun Vanhanen päätti ensin ruveta puoluejohtajaksi ja sitten luopua siitä, alkoi tietysti jahnaaminen pääministerin hommasta. Jos Vanhanen jäisi pääministeriksi, puolueen sisältä sanottaisiin, että puolueen puheenjohtajan tulee olla pääministeri, koska muuten hän on sivuraiteilla. Ulkopuolelta tilanne nähdään kaksilla rattailla ajamisena, jossa puolue voi tehdä irtiottoja vaalitaistelussa. Pääministerin ja muiden ministereiden keskeiseksi tehtäväksi nähdään oman puolueen saaminen ruotuun. Se on vastuullista politiikkaa.

Entä jos asiaa katsoisikin toisesta näkökulmasta. Puolueilla olisi joku poliittinen linja ja päämäärä, jonka on tarkoitus koitua kansakunnan tai ainakin omien kannattajien parhaaksi. Tämä pohdiskelu ei koske pelkästään Keskustaa.

Jos vallassa olisi yhden puolueen enemmistöhallitus, tilanne olisi selkeä. Puolueen puheenjohtaja ja ministerit toteuttaisivat puolueessa sovittua linjaa. Yhtä selkeä tilanne olisi, jos eduskuntaryhmä vastaisi puolueen linjasta, ja ministeriryhmä olisi tavallaan sen johtokunta.

Mutta kun meillä on tämä kaksilla rattailla ajaminen jo sisällä järjestelmässä. Puolueilla on omat hallintonsa ja tavoitteensa ja hallituksella oma ohjelmansa. Puolueen puheenjohtaja/pääministerin pitäisi pystyä puolustamaan molempia. Kun ei pysty, niin hallituksessa sovittu kanta ratkaisee. Ei mikään ihme, että näkemyseroja saa hakea.

Voisiko asian nähdä niin, että hallituspuolueen kuuluukin painostaa omia ministereitään ja pääministeriä toteuttamaan hallituksessa puolueen linjaa, eikä toisinpäin. Haiskahtaako tämä liikaa demokratialta, joka tietenkin on käytännön asioiden hoitamisen kannalta aina hankalaa?

Tehokkuus

Olen tässä jonkun aikaa makustellut "tehokkuus" sanaa. Sitähän käytetään työelämässä kuvaamaan jotain positiivista, jota on saatu aikaiseksi tai saadaan aikaiseksi, jos tehdään niin kuin konsultti sanoo.

Positiivinen vire on sikäli erikoinen, että tietääkseni käsitteen juuret ovat kutakuinkin taylorismin perusajatuksessa, jonka mukaan työntekijöiden tekemisiä täytyy mitata, koska he ovat luonteeltaan laiskoja huijareita. Mittaamisella pyritään tehostamaan tuotantoa siten, että pärjätään pienemmällä työntekijämäärällä ja tuottavuus nousee.

Viimeksi asia tuli esiin yhdessä seminaarissa, jossa tietotekniikka-alan johtaja hehkutti miten paljon sosiaalisesta mediasta saadaan irti tehoja. Esimerkiksi he pystyivät irtisanomaan puolet asiakastukipalvelustaan, kun asiakkaat alkoivat neuvoa toisiaan netissä.

Julkisella sektorilla termin käyttö on vielä kirjavampaa kuin yrityspuolella, mutta tarkoitus epäselvempi. Kun puhutaan tehokkaammasta sairaanhoidosta, niin puhutaanko käsitellyistä potilasmääristä per henkilökunta tai sairaalaneliö, vai puhutaanko parantuneista potilaista? Sama koskee kouluja. Mitataanko esimerkiksi onnellista lapsuutta tai tasapainoisia nuoria vai käsiteltyjä oppilasmääriä?

Mitä tehokkuus voisi tarkoittaa tavallisen palkansaajan näkökulmasta? Taylorin logiikkaa soveltaen tietysti sen mittaamista, mistä saa mahdollisimman hyvän toimeentulon mahdollisimman vähällä vaivalla. Silloinhan tulee hankittua leipä tehokkaasti.

Kirjeitä idiooteille

Hyvä Yhtyneet Kuvalehdet Oy. Olette lähestynyt minua kirjeellä, jossa tarjoatte viittä ERÄ – lehden numeroa yhteishintaan 21,90 €. Tämän sinänsä asiallisen tiedon lisäksi samassa kuoressa oli VIISI erilaista painotuotetta, joissa kaikissa oli sama sisältö. Niissä kerrottiin mitä asiaan liittymättömiä tilaajapalkintoja saan ja mitä lisäksi voin voittaa arvonnassa. Näiden tilaajapalkintojen arvo on hinnastonne mukaan 59,50 €. Ottaisin mieluummin lehdet ilmaiseksi ja lisäksi 37,60 euroa käteistä.

ERÄ – lehti saattaisi olla mielenkiintoinen luettava, ja olisin sen voinut tilatakin asiallisen tarjouksen perusteella. Kuoressa olleesta krääsästä päätellen pidätte minua kuitenkin lukutaidottomana idioottina, joten en aio tilata lehteänne.

Mutkatonta yhteisöllisyyttä

Olin eilen puhumassa Pohjanmaalla ja tilaisuus pidettiin korpihotelliin verrattavassa ravitsemusliikkeessä. Kun olin puolen yön maissa menossa nukkumaan, pysähdyin respaan ostamaan hammastahnaa. Jouduin odottamaan, koska vastaanottovirkailija oli juuri puhelimessa ja puhui paikallisen taksiyrittäjän kanssa.

"Tunnetkos sää sen (asiakkaan nimi). Joo. Sama kaveri. Se pyörii nyt tuos pihas. Se on niin juavuksis, ettei pääse enää ravintolaan sisähän. Tuu ny hakemaan se pois.”

Tämän jälkeen vastaanottovirkailija opasti ovimiehiä:

”Menkää ny jompikumpi kattomaan, notta se pääsöö autohon.”

Tätä minä sanoisin huolenpidoksi, ellei peräti lähimmäisenrakkaudeksi. Minäkin sain hammastahnani.

Vapaus olla ahkera?

Viime sunnuntain Hesarissa oli kokoomuksen ja keskustan valtiosihteereiden sinänsä melko lapsellinen kirjoitus, jossa pyrittiin hyödyntämään suomalaisille myyttisen pyhää ahkeruuden teemaa. Siis, että kokoomus on ahkeruuden puolue, ahkeruus on hyve jne…

Yksi kiintoisa piirre oli voimakas vapaus-teeman korostaminen, siis valinnanvapaus, vapaus yrittää, vapaus kasvaa, vapaus menestyä. On päästävä irti perinteistä ja lisättävä valinnanvapautta.

No hyvä. Jos oikeasti puhutaan ahkerien suomalaisten vapauksista, niin eikö silloin pitäisi puhua esimerkiksi:
Vapaudesta päättää onko ahkera vai laiska.
Vapaudesta valita hyvä työnantaja huonon sijaan ilman taloudellista pakkoa.
Vapaudesta tehdä sellaisia töitä, ja siihen tahtiin, että mielenterveys ei kärsi.
Vapaudesta valita asuinalueensa riippumatta palkasta.
Vapaudesta olla lakossa tai vaikka kalassa tarvittaessa.

Jos taas puhutaan ahkerien suomalaisten mahdollisuudesta ansaita ja menestyä, eikö silloin pitäisi puhua siitä, että:
Maksetaan sellaista palkkaa, että sillä vaurastuu.
Palkan lisäksi voitoista maksetaan iso osa ahkerille suomalaisille.
Ei irtisanota ihmisiä esimerkin vuoksi tai hätäpäissään.
Maksetaan myös ylitöistä ja työmatkoista.

Jos taas puhutaan verotuksesta, niin ei tietenkään pidä verottaa ahkeria suomalaisia. Olen samaa mieltä. Verotetaan mieluummin niitä joilla on ahkeruuden määrään nähden isoimmat palkat. Ahkerien suomalaisten verottamiselta voidaan säästyä myös esimerkiksi perimällä pääomatuloista kunnallisvero.

Vesiongelma on ratkaistu

STX:n Turun telakalla valmistui viime viikolla isohko laiva, Oasis of the Seas. Laivaan mahtuu yli 5000 matkustajaa ja 2500 miehistön jäsentä.

Minulla oli mahdollisuus olla paikalla, kun laiva luovutettiin tilaajalleen, Royal Caribbean International – varustamolle. Yksi asia laivasta jäi erityisesti mieleen. Se tekee kaiken tarvitsemansa makean veden merivedestä. Sitä kuluu 4,1 miljoonaa litraa. Siis päivässä.

Koska tämä vaikuttaa maallikosta melko erikoiselta, kysyin asiaa yhdeltä laivan suunnittelijoista, Jorma Maliselta. Hänen mukaansa makea vesi tuotetaan evapolaattoreilla ja käänteisosmoosilaitteilla.

Vaivaamaan jäi, mitä tapahtuu käytetylle vedelle ja muulle laivan jätteelle. Jorman mukaan jätevedestä huolehtivat pieneliöt, jotka muuttavat sen biomassaksi;

”Bioreaktoreilla käsitellään jätevettä/vrk seuraavasti:
-viemärivettä vessoista 25l/hlö
-harmaavettä (pesuvesi) 236l/hlö
-harmaavettä pesuloista 31/hlö
-harmaavettä keittiöistä 55l/hlö
Yhteensä n. 350/hlö/vrk, joka johtaa puhdistusprosessin mitoitusarvoon 3000m3/vrk.

Kaikki syntyvä jätevesi käsitellään kaksivaiheisessa bioprosessissa, jossa syntyvä kiinteä biomassa poistetaan vedestä useassa filtteröintivaiheessa.

Jäljellejäänyt biomassa kuivataan jätteenpolttolaitosten hukkalämmöllä ja poltetaan muun polttokelpoisen kiintojätteen kanssa kaksivaiheisessa polttoprosessissa. Ensimmäinen polttovaihe tuottaa tuhkaa, joka säkitetään ja viedään maihin. Toisessa polttovaiheessa 1.vaiheen kaasut poltetaan hajuttomiksi.

Puhdistettu jätevesi ajetaan ultraviolettireaktoreiden kautta mereen, UV-prosessi tuhoaa vedessä mahdollisesti olevat bakteerit. Ulospumpattavan veden laatua mitataan jatkuvasti. Mikäli laatu ei ole riittävän hyvä, vesi otetaan uudelleen käsittelyyn.

Kierrätyskelpoinen jäte murskataan tai paalataan ja viedään maihin.”

Kerroin asiasta ohimennen tyttärelleni Marille, joka kysyi, että voisiko sitä puhdasta vettä tehdä samalla tavalla muillekin kuin amerikkalaisille risteilyvieraille?

Tämä haiskahtaa samaan aikaan hyvältä bisnekseltä ja hyvältä asialta. Se asiassa onkin niin poikkeuksellista.

Tehoja verkosta

Olin torstaina pienimuotoisessa seminaarissa, jossa toimittaja ja nettipersoona Mari Koistinen (Mari Koo) selvitti järjestöjen edustajille ns. sosiaalisen median mahdollisuuksia. Koistinen on mukana myös porkkanamafiassa, joka tekee positiivisia kuluttajatempauksia. Ryhmä kutsuu verkossa väkeä shoppailemaan paikkaan, joka lupautuu sijoittamaan päivän lisätuoton energiaa säästäviin toimenpiteisiin. Viimeksi tempauksen tuottama lisämyynti K-market Kotikonnussa oli 8 090 e ja Tullintorissa 6 284 e.

Tämä on hyvä esimerkki perinteisille järjestöille tuntemattomasta kevyen sitoutumisen mallista. Tehdään joku hyvä asia, joka ei kestä liian kauan, eikä osallistuminen tarkoita moraalista velvollisuutta vuosikausien kokousrumbaan.

Vastaavia esimerkkejä ei valitettavasti ole kovin paljon. Loput liittyvät erilaisiin kokoontumisiin ja adresseihin. Mutta niissä ei vielä ole päästy tulosten asteelle, ellei mielenosoitusta sinänsä pidetä itseisarvona. Tietysti voi myös kysyä onko blogin tarkoitus se, että se ylipäänsä on kirjoitettu.

Seminaarissa mietittiin, miten järjestöt voisivat paremmin hyödyntää tätä ns. sosiaalista mediaa omassa toiminnassaan. Järjestöissä asia nähdään helposti niin, että verkkoyhteisö pitäisi jotenkin ovelasti valjastaa järjestön näkökulmasta edulliseen propagandatyöhön. Silloin koko asia on ymmärretty väärin. Verkko on kansalaismedia, jonka vahvuuksia ovat nopeus, avoimuus ja aitous. Mitä isompi ja vanhempi järjestö on, sitä vieraampia nämä asiat ovat.

Jos järjestöjen jäsenet ovat aidosti yhteisellä asialla, heidän pitäisi näkyä verkossa omilla kokemuksillaan, rehellisillä mielipiteillään, kirjoituksillaan, videoillaan ja toiminnallaan, ilman lupaa tai velvoitetta.

Tähän sarjaan ei siis lasketa niitä naurettavia, puoluetoimistoissa nimimerkin suojista keskustelupalstoille väsättyjä viritelmiä.

Karjalauma kentällä

Seisoin Heathrown lentokentän jonossa passintarkastukseen ja sen jälkeen odottavaan turvatarkastukseen. Terminaali viisi on uusi ja tehokas. Rupesin siinä jonossa miettimään mihin kaikkeen meidät oikeastaan on alistettu ja kuinka pidämme sitä luonnollisena.

Kävelet terminaaliin ovesta tai koneesta, tehokkaissa terminaaleissa sinua on vastassa virkailija, joka ohjaa oikeaan suuntaan ja pistää jonoon liikettä. Kyltti näyttää mihin karsinaan tulee mennä ja jos et ymmärrä, joku tulee sanomaan. Isossa hallissa jono kiemurtelee keinotekoisten köysikäytävien ohjaamana kohti suppilon kitaa, lopullista määränpäätä, virkailijan tiskiä. Siinä sinulle lausutaan tuomio.

Seuraavassa vaiheessa sama toistuu. Virkailija ruoskii sanallisesti jonoa eteenpäin. Tyhjennät omaisuutesi laatikkoon, joka läpivalaistaan, riisut kenkäsi ja kävelet jälleen tuomiolle. Jos väärä valo vilkkuu, sinut tutkitaan ja kassisi tyhjennetään pöydälle. Osa tavaroista viedään. Sinä hymyilet idiootin lailla, koska et halua vaikeuksia.

Ennen kuin tulet seuraavaan maahan, täytät lomakkeita, joissa sinulta kysytään henkilökohtaisia asioita. Kun kone on laskeutunut, pääset jälleen narujen aitaamaan suppiloon, joka johtaa tuomiolle. Sinua kuulustellaan, aikeitasi epäillään, silmäsi kuvataan, sormenjälkesi otetaan ja virkailija päättää kohtalosi.

Kentillä vietetty aika on suunnilleen sama kuin lentoaika. Mitä eroa tässä on karjanajoon tai poroerotukseen? Onko matkustaminen tämän arvoista?

Tupakoinnin selitykset

Ihminen polttaa toisinaan tupakkaa. Olen yrittänyt järkeillä miksi, ja löytänyt useita hyviä syitä.

1) Ottaa päähän. Loistava syy mennä tupakalle. Sen jälkeen ottaa vielä enemmän päähän.

2) Riita kotona. Tapa kostaa - lähinnä itselleen.

3) Se on mukavaa. Kunnes kysyy itseltään miksi.

4) Oluella. Tilanne on muutenkin menetetty, joten antaa mennä.

5) Ulkomailla. Erikoistilanne, kaikki sallittua. Vertaa lentokentällä aamulla kuuden aikaan kaljaa ryystäviin lomalaisiin.

6) Sosiaalinen paine. Hyvin perusteltu, jos selkäranka sattuu olemaan valmistettu puutarhaletkusta.

7) Kiire töissä. Hyvä hyvä. Sateessa seisomallahan se helpottaakin.

Lopetan taas.

Eduskunta on hajotettava

Eduskunta määritteli vuonna 1990 tilanteita, joissa eduskunta voitaisiin hajottaa. Siinä sanotaan mm seuraavaa: : "Eduskunnan toimintakykyyn tai kokoonpanoon kohdistuva kiistaton epäluulo."

Pääministeri ja entinen ulkoministeri ovat jääneet kiinni valehtelemisesta, muista keskeisistä kansanedustajista puhumattakaan. Useat kansanedustajat ovat ottaneet vastaan rahaa tahoilta, joilla on taloudellinen intressi poliitikkojen tukemiseen.

Lahjoitukset on yritetty pimittää loppuun saakka ja vain median sinnikkyys on saanut poliittisen eliitin paljastamaan kytköksensä.

Viimeinkin suomalainen poliittinen journalismi on tehnyt sitä mitä sen pitääkin tehdä, eli on toiminut vallan vahtikoirana.

Jos nyt ei olla tilanteessa, jossa on "Eduskunnan toimintakykyyn tai kokoonpanoon kohdistuva kiistaton epäluulo", niin koska sitten?

Eduskunta on hajotettava ja pöytä putsattava. Puolueiden vaalikampanjointiin on annettava valtion vaalituki ja kaikki muu tuki on kerrottava reaaliajassa.


http://www.facebook.com/home.php?#/group.php?gid=138038714829

Työmarkkinaoppia 1

Taas ollaan "vaikeassa työmarkkinatilanteessa", jossa "palkankorotukset uhkaavat kilpailukykyä" ja "palkankorotusvaraa ei ole". Niin kauan kuin minä muistan, palkankorotusvaraa ei ole ollut, mutta sen sijaan on ollut varaa bonuksiin, osinkoihin ja virheinvestointeihin.

Yritys tuottaa tavaroita tai palveluja, joiden tekemiseen tarvitaan ihmisiä. Mitä vähemmän ihmisille maksetaan palkkaa, sen enemmän jää jaettavaksi omistajille ja johtajille. Tämä on työmarkkinoiden raadollinen logiikka.

Sen perustelemiseen, että palkankorotusvaraa on tai ei ole, käytetään hirvittävä määrä voimavaroja järjestöissä ja tutkimuslaitoksissa. Tuloksia seuraavat ja kommentoivat viestimet ja valtakunnanviisaat.

Kun tullaan palkkaneuvotteluissa viimeiselle aikarajalle, ainoa ratkaiseva tekijä on se, kenen perse kestää merivettä. Työnantajien neuvottelijat yrittävät välttää palkankorotukset ja palkansaajien edustajat saada niitä lisää. Jos palkansaajapuoli onnistuu, omistajille jää vähemmän ja päinvastoin. Ei tämä sen monimutkaisempaa ole.

Viimeisten kymmenen vuoden tulonjako- ja osinkotilastot kertovat lahjomattomasti olisiko sitä varaa ollut vai ei. Työttömyystilastot sitä eivät kerro, koska ihmisiä sanotaan nykyään laillisesti irti menestyvistä ja kannattavista yrityksistä ihan samalla tavalla kuin kriisiyrityksistäkin.

Hyvä harhautus

Koska ihan kaikkia Suomen Yrittäjien vaatimuksia ei kirjoitettu sellaisenaan hallitusohjelmaan, on järjestö kiukkuinen hallitukselle. Nyt yrittäjät haluaisivat, että yrityksen nettovarallisuuden laskentaa muutettaisiin siten, että nettovarallisuuteen laskettaisiin mukaan yrittäjän henkilökohtaiset takuut. Myös MTK:n esittämä malli kävisi. Siinä yrityksen pitkäaikaisista veloista puolet laskettaisiin mukaan nettovarallisuuteen.

Yrittäjäjärjestö perustelee vaatimustaan sillä, että laskentamalli helpottaisi käyttöpääoman saamista rahamarkkinoilta. Sitä en tiedä miten tämä yhtälö toimii, koska perseaukinen yritys on sitä riippumatta laskentamallista. Veikkaan, että siitä ei varsinaisesti olekaan kysymys.

Jos listaamaton (pörssin ulkopuolella oleva) yritys jakaa osinkona alle 9% tuoton laskettuna osakkeen matemaattisesta arvosta, osinko on 90 000 euroon saakka verovapaa tuloa saajalleen. Sen ylittävästä osasta 70 % on veronalaista pääomatuloa ja 30 % verovapaata tuloa.

Osakkeen matemaattinen arvo lasketaan siten, että yhtiön tarkistettu nettovarallisuus jaetaan yhtiön ulkona olevien osakkeiden lukumäärällä. Nettovarallisuus saadaan, kun taseen varoista vähennetään velat.

Korjatkaa jos olen väärässä, mutta maalaisjärjellä ajateltuna yrityksen nettovarallisuuden kasvattaminen keinotekoisesti nostaa suoraan verottomien osinkojen määrää. Olisikohan sittenkin kysymys tästä?

Varmemmaksi vakuudeksi järjestön puheenjohtaja Jarkko Wuorinen kehuu Kauppalehden haastattelussa 28.8. hallitusohjelmaa noin periaatteessa yritysmyönteiseksi, ”.. mutta asiat ovat jääneet puolitiehen”. Tästä voisi ehkä olla perustellusti myös eri mieltä.

Niksipalstojen isä

Erilaisissa lehdissä julkaistaan säännöllisesti oppaita sukupolvelle, joka saa nuudelit keitettyä, mutta kanan paistaminen menee jo hankalaksi. Vastaavanlaisia oppaita on julkaistu aina, mutta lähtötaso vaihtelee.

Kaikkien niksipalstojen isä on legendaarinen valokuvaaja ja tietokirjailija Vilho Setälä, joka toimitti Otavalle Kodin taitosanakirja- nimisen opuksen. Ensimmäinen painos on vuodelta 1930 ja kokonaan uudistettu 7. painos vuodelta 1959 nimellä Taitokirja. Kirjaa myytiin yli 100 000 kappaletta.

Jo kirjan ensimmäisessä painoksessa on 2300 hakusanaa ja sivuja lähes 700. Setälän tarkoitus oli ”antaa ohjekirja, johon sisältyisivät kaikki kotioloissa suoritettavat käytännölliset työt, niin järjestettyinä, että kulloinkin tarvittavan ohjeen löytäminen ei tuottaisi vaikeuksia.”

Koska saattaa olla vaikeuksia ymmärtää, mitä ovat käytännölliset kotityöt, otan muutaman esimerkin kirjan alusta: aaltolevy (pelti), ahjo, aitta, aiturihevosen koukku, akkumulaattori, asuinrakennus (maatilan, kalastajan sekä pienviljelijän), astiakaappi, arkihuoneen kalusto, asetyleenivalo jne. Huomatkaa, että kysymys ei ole ohjeista näiden käyttämiseksi, vaan tekemiseksi. Mukana on rakennusohjeet, piirustukset ja tarvikemäärät sekä varoitukset. Esimerkiksi asetyleenivalon todetaan olevan silmille terveellinen, mutta haittapuolena on myrkyllisyys ja räjähdysvaara. Luonnollisesti selvitetään myös virkkaaminen, neulominen, kansallispukujen teko, vene, kanootti, lämpörele, pesukoje, radio, mollamaija, fosforilamppu ym arkiaskareita.

Kuten sanottua, kirjan ohjeet ovat selkeät ja sisäisiä viittauksia on paljon. Esimerkiksi vaatekaapin ohjeet ovat seuraavat: ”Vaatekaappi tehdään hyvästä kuivasta kalustopuusta piirustuksessa olevien mittojen mukaan. Ovipeileihin ja kaapin takaseinään käytetään ristiinliimattua faneeria (ks. puuliitokset).” Homma kannattaa aloittaa ajoissa, sillä kirjan mukaan hyvän kalustopuun annetaan kuivua taapeleissa 4-6 kuukautta ja sen jälkeen saunan orsilla 2-3 kuukautta, jossa ne saavat sopivan höyrykäsittelyn kerran viikossa.

No niin, ei muuta kuin nikkaroimaan. Suosittelen lämpimästi.

Kääri hihasi mediamyyjä

Kytkösten paljastumisen lisäksi vaalirahajupakassa on se hyvä puoli, että taloudelliselle kilpavarustelulle voi tulla vähän taukoa. Kaupallisen mediaan näköalapaikalla tiiraileva mediamyyjäkin joutuu taas käärimään hihansa, jos vaalien alla rahaa ei enää työnnetä kottikärryillä paraatiovesta. Rahanpaalauskoneen voi panna myyntiin oman firman huuto.nettiin.

Vanhoina aikoina ehdokas kirjoitutti vaalien alla toimiston kirjoituskoneella oman mielipiteensä, se monistettiin vahasmonistuskoneella ja vapaaehtoiset kannattajat luukuttivat sen postiluukkuihin. Tästä on tietysti mennyt aika ohi kahdesta syystä; Vapaaehtoiset luukuttajat alkavat olla haudassa ja vaikka vielä olisivatkin elävien kirjoissa, yhä harvempi viitsii lukea mitään yli 140 merkin viestiä.

Kun erilaiset yritykset ja ammattiliitot antavat rahaa ehdokkaiden vaalityöhön, se ei yleensä päädy ainakaan ehdokkaan ylelliseen elämään, vaan siirtyy suoraan Sanoma Oy:n, Alma Median, maakuntalehden, kirjapainon tai ulkomainosfirman tilille. Niin kauan kun järjestelmä on nykyinen, kierre syvenee ja rahaa palaa entistä enemmän.

Eurovaaleissa meni läpi yksi valtakunnallisesti melko tuntematon ehdokas, Keskustan Riikka Manner . Hän käytti vaaleihin 110 000 euroa ja lisäksi tukena oli Paavo Väyrysen koneisto. Monet rannalle jääneet ehdokkaat käyttivät saman verran, omasta näkökulmastaan Kankkulan kaivoon heitettyä omaa tai muiden rahaa.

Valtakunnallisissa vaaleissa ei käytännössä pärjää, ellei ole jo valmiiksi poliittinen julkkis. Muut joutuvat paikkaamaan tätä puutetta rahalla. Sama suunta on eduskuntavaaleissa. Myös kunnallisvaaleissa kampanjan hinta nousee, kun kuntien koko kasvaa. Pikkukunnassa voi vielä pärjätä muutamilla torikahveilla.

Eikö ne europarlamentaarikot voisi valita jotenkin halvemmin. Minun puolestani vaikka eduskunta voisi nimittää keskuudestaan. Nehän ovat jo kertaalleen kansan tuen saaneet ja osa joutunut asioihin perehtymäänkin. Mukaan voisi liittää jonkinlaisen yksinkertaisen älykkyystestin, ettei lähetettäisi ihan pellejä.

Kansalaistoiminta ja puolueet

Kummallisuuttani olen joskus mietiskellyt esimerkiksi sellaista asiaa, että miten voisi yhdistää vapaan kansalaistoiminnan ja edustuksellisen demokratian jotenkin tuloksekkaammin kuin nyt. Yhden hyvän kulman asiaan tarjosi Suomen Attacin puheenjohtaja Jussi Saramon mielipideartikkeli Hesarissa. Koska Saramo on sen julkaissut myös blogissaan (http://www.saramo.net/blogi/2009/07/24/176), en ryhdy kertaamaan. Kyse oli kuitenkin lähidemokratiasta tai sen puutteesta.

Eri puolueiden paikallisosastothan lienee aikoinaan perustettu edistämään puolueen aatteen mukaista toimintaa omalla alueellaan ja samalla hankkimaan lisää kannatusta omalle asialle. Nyttemmin paikallisosastot ja niiden harvat aktiivit ovat keskittyneet vallan hankkimiseen ja pitämiseen, usein tietämättä miksi.

Miten tämä liittyy lähidemokratiaan? No sillä tavalla, että voisiko lähidemokratian yhdistää jotenkin suoremmin puoluetoimintaan. Esimerkiksi siten, että poliittisen puolueen paikallisesta toiminnasta vastaisi nykyisen yhdistyksen sijaan vaaleilla valittu valtuustoryhmä tai isommissa kaupungeissa kaupunginosa/aluevaltuutetut. Kun valtuustoryhmät olisivat myös puoluetoiminnan runko, ne saattaisivat olla paremmin sitoutuneita yhteisiin tavoitteisiin, lisäksi niillä olisi jo valmiiksi äänestäjien kannatus omalla alueellaan. Jos ajatusta vie pidemmälle, voisi eduskuntaryhmä olla suoremmin vastuussa valtakunnallisen politiikan toteutuksesta ja samalla puolueen kannatuksesta. Puolueen jäsenten rooli korostuisi suorassa jäsenvaalissa, jolla valitaan ehdokkaat ja puolueen johto. Niissä kunnissa, joissa kannatus ei riitä valtuustoryhmään, toiminnasta vastaisi ehdokasryhmä. Silloin myös heidän sitoutumisensa olisi pidempiaikaista kuin vain yhteen vaaliin tähtäävää.

Yhdistysten sijaan ihmiset voisivat liittyä suoraan puolueeseen, jossa toiminta organisoitaisiin paitsi asuinpaikan, myös asioiden perusteella.

Tämä vapauttaisi aktiiviset ihmiset toimimaan pakollisten yhdistysten vuosikokousten sijaan enemmän kansalaisliikkeen tapaan, vaatimalla edustajiltaan oikeaa politiikkaa. Valtuutettujen ja kansanedustajien olisi omalla toiminnallaan todistettava kyvykkyytensä muille puolueen jäsenille ja kannattajille saadakseen heidät tekemään vaalityötä puolestaan ja tullakseen valituksi ehdokasasemaan. Silloin olisi käteltävä junassa kannattajia muulloinkin kuin kaksi viikkoa ennen vaaleja ja soiteltava vaalityöntekijöille avustajan sijaan itse.

Voisiko tätä jalostaa?

Sanoilla harhaan

On tullut nähtyä paljon sanoilla harhaan johtamista, mutta tänään tuli YLEn kello 11.00 radiouutisissa yksi aika hyvä. Yle uutisoi Kouvolan Sanomia lainaten, että ”ensi vuoden alusta voimaan tuleva elinaikakerroin leikkaa tuntuvasti puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen sotilaiden eläkkeitä”.

”Elinaikakerroin on järjestely, jonka tarkoituksena on sekä pienentää eläkejärjestelmän menoja, että pidentää työuria. Tavallinen palkansaaja voi lieventää elinaikakertoimen vaikutusta tekemällä töitä vielä senkin jälkeen, kun eläkeikä on tullut täyteen.”

Huomatkaa siis, että;

1. Eläkkeitä eivät pienennä päätöksiä tekevät ihmiset, vaan ulkopuolinen ja analyyttinen järjestelmä.

2. Eläkejärjestelmän laskuvirheet ovat tavallaan ihmisten oma vika, koska he elävät pidempään kuin vakuutusmatemaatikot ovat veikanneet.

3. Elinaikakertoimen vaikutusta voi lieventää, mutta ei poistaa.

4. Kertaalleen luvatun eläkkeen voi yrittää tienata uudelleen, kun ei jää lainkaan eläkkeelle.

Onhan näitä muitakin tunnettuja syntipukkeja, kuten kuten markkinat, globalisaatio, kilpailutekijät, järjestelmän jäykkyydet jne…

Aukkoja vaaramaisemassa

Ruumiillisten töiden tauottamiseksi piti keskeyttää mökkeily ja käydä muutaman päivän loma-ajelulla Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Siellä suunnassa eräs kunta hankki aikoinaan uusasukkaita mainostamalla ”autiotaloja vaaramaisemassa”. Nyt voisi mainostaa hakkuuaukkoja vaaramaisemassa.

Olin jo aikaisemmin alueella ajellessani ihmetellyt, miksi maisema näyttää välillä luonnottomalta. Kun sitä nyt katsoi Kolin laelta tai Pielisen suurelta selältä, niin selvisihän se. Samat teiden varsilta tutut hakkuuaukothan ne siellä katkaisivat metsäisen horisontin kuin veitsellä leikaten.
Vaikka avohakkuut ovat tuttuja jo sodan jälkeisistä ”Osaran aukoista”, aina ne kohdalle osuessaan hätkähdyttävät rumuudellaan.

Koska asia askarrutti, soitin metsäpoliittisen puhelun. Tiedustelin viralliselta metsäneuvojalta, että vieläkö on metsänomistajan itsensä päätettävissä miten hän metsäänsä hakkaa, myy ja istuttaa. Siinä mielessä kyllä, että metsää ei ole kenenkään pakko hakata, sanoi neuvoja. Mutta jos puita kaataa, niin metsälaki ja sitä valvovat viranomaiset kyllä huolehtivat, että tilalle istutetaan riittävästi uutta tuottavaa metsää.

Kysyin varovasti, että eikö voisi harvennushakkuilla ottaa isoimmat puut ja tehdä niistä jotain kilohinnalla mitattuna arvokkaampaa kuin sellua? Nehän ovat ehtineet jo siementää jälkeläisensä, jotka avohakkuissa hävitetään samalla kuin kaikki muutkin luontaiset taimikot. Sitä paitsi suomen hidaskasvuinen puu ei ole parhaimmillaan sellun raaka-aineena vaan talojen ja huonekalujen raaka-aineena.

Ei kannata, sanoi metsäneuvoja. Metsän geeniperimä heikkenee, ellei pintaa rikota ja istuteta jalostettuja taimia.

Millä helvetin opilla ne metsät ovat näinkin kauan osanneet kasvaa?

Kokoomus Kepun saranan vartijana

Keskusta elää nyt Seppo Kääriäisen sanoin "sarana-aikaa". Niin tosiaan elääkin ja kysymys kuuluu, koska Kokoomus laittaa oven kiinni ja säppiin sisäpuolelta.

Kaksi aiemmin merkittävää puoluetta, Sdp ja Keskusta kamppailevat uskottavuusongelmien kanssa. Merkittävä ero tietysti on se, että toinen on hallituksessa ja toinen haluaisi olla siellä.

Kokoomuksella on kourassa täyskäsi. Pääministeri pysyy virassaan vain Kokoomuksen armosta. Kataisen on vaikea pitää pokeriaan asiasta lausuntoja antaessaan. Mieshän ei meinaa pysyä todellisuudessa muutenkaan.

Koska Kokoomus pitää Keskustan elämän valttikortteja kädessään, homma menee maksuun jossain vaiheessa tai sitten ovi pannaan kiinni ja Keskusta lähetetään ulkoradalle setvimään omia asioitaan. Mutta miksi Kokoomus sen tekisi? Nythän Keskusta kävelee suoraan omaan tuhoonsa ja on samalla sopivan mittaisessa liekanarussa.

Tästä on jostain syystä kova huoli keskustan sisällä, josta kertoo Kääriäisen itsekin kolumnissaan: "Kokoomus näyttää spekuloivan vuoden 2011 vaalien jälkeisestä hallituksesta ja jopa ministereistä."

Eduskuntavaalit pidetään siis maaliskuussa 2011, mutta presidentinvaali jo seuraavana vuonna. Kukahan on käynyt kauppareissulla oikomassa Niinistön punaista mattoa? Hallituksessa säälistä pidettävä Keskusta, vai sinne (säälistäkö?) pyrkivä Sdp?

Mätää on aina enemmän

Viime syksynä panin merkille, että mökin pihavajan katto vuotaa yhdeltä lappeeltaan puukatoksen sisään. Näytti olevan pari mätää lautaa huovan alla. Viimeisellä käynnillä ennen talvea olin huomaavinani, että etupuolellakin on huovassa jonkinmoinen pussi, joka viittasi aluslaudan pettäneen. Tämä pisti jo miettimään.

Kun nyt juhannuksen pyhinä aloin tutkimaan asiaa tarkemmin, mätiä lautoja ja juoksujen päitä oli enemmänkin. Mitä enemmän revin huopaa, sitä enemmän räystäslaudat murenivat käsiin.

Päätin repiä koko huovan pois ja vaihtaa kaikki pehmenneet laudat kerralla. Niitähän ei löydä muuten kuin ottamalla koko katto auki.

Vaalirahoituksen kanssa on käymässä aivan samalla tavalla. Mitä enemmän sitä penkoo, sitä enemmän mätää löytyy. Tämän tietää jokainen toimittaja, joten vaalirahoitus pysyy kesän yli uutisaiheena, ellei pajatsoa tyhjennetä. Jos ei pysy, kyse on toimittajien laiskuudesta.

Jos joku haluaa asian penkomisen loppuvan, on resepti yksikertainen; kaikki raha näkyviin ja mahdollinen mätä lauta vaihtoon. Jos siellä on jotain koplauksia, niin senkin seuraukset kannattaa kärsiä heti. Tämä olisi kaikkien etu, ei vähiten politiikan uskottavuuden.

Totta kai puolueet ja ehdokkaat keräävät rahaa vaaleja varten, antaakseen sen eteenpäin maakuntien valtalehdille ja mainostoimistoille. Kun rahaa kuluu paljon, niin jostainhan sitä on saatava, eikä poliittisen toiminnan tukemisessa mitään pahaa ole. Raja kulkee päätösten ja poliitikkojen ostamisessa. Jos tämä raja alkaa käydä epäselväksi, sen uudelleen löytämisessä auttaa julkisuus.

Puolueet ja ehdokkaat perustelevat salailua ja erilaisia eurorajoja lahjoittajien yksityisyyden suojaamisella. Höpsis. Jos joku jättää antamatta sen muutaman satasen pelätessään oman maailmankatsomuksensa tai jonkun muun yhteyden paljastuvan, niin sellainen raha ehkä kannattaakin jättää ottamatta.

Mitä kuuluu tavoitteille?

Nyt kun yhdet vaalit on taas takana ja vasemmisto saanut selkäänsä, niin olisin kiinnostunut tietämään missä kohtaa esimerkiksi SDP on omien puolueohjelmiensa toteuttamisessa. Sieltähän löytyy toista sataa tunnistettavaa poliittista tavoitetta, joista osa on ihan järkeenkäypiä.

Olisin kysynyt mitkä näistä tavoitteista puoluehallitus on asettanut juuri nyt etusijalle, eli minkälaisen strategisen valinnan se on tehnyt?

Missä vaiheessa on esimerkiksi työajan uudelleen määrittely paremmin nykyisiin työsuhteisiin sopivaksi?

Kuinka pitkällä ollaan uuden aikuiskoulutusjärjestelmän ideoinnissa?

Entä minkälaisia uusia käytäntöjä yksityisen ja julkisen palveluntuotannon yhdistämiseksi SDP:n valtuutetut ovat kunnissa esittäneet?

Ovatko sosialidemokraattiset virkamiehet jo pitkällä laskelmissaan koskien verovapaata työsuhdematkalippua?

Kuinka monessa kunnassa sosialidemokraatit ovat toteuttaneet alle 16-vuotiaille maksuttoman paikallisen joukkoliikenteen?

Onko hiljaisten kuntalaisten ääni saatu kuulumaan ja sosialidemokraattiset kuntapäättäjät tulleet ulos kabineteista? Monessako kunnassa on toriparlamentti?

Entä millaisia yhteyksiä sosialidemokraattiset kunnallisjärjestöt ovat saaneet aikaiseksi paikallisiin kansalaisjärjestöihin, joita piti kuulla paikallisessa päätöksenteossa koska ”kansalaisyhteiskunta tuo lisäarvoa päätöksentekoon”.

Aloittakaa nyt vaikka näistä, jos ette muuta keksi.

Kakaralauma Vuosaaressa

Katselin eilen televisiosta, kun puoluejohtajat ottivat yhteen Vuosaaren sataman hiljenevässä illassa. Aiheena oli tietysti lähestyvät vaalit, jotka tällä kertaa sattuvat olemaan Euroopan Unionin parlamenttivaalit.

Koolla näytti olevan joukko toistensa päälle huutavia kälättäjiä ja jankuttajia. On käynyt ehkä niin, että avustajat ja esiintymiskouluttajat ovat ohjeistaneet puoluejohtajia "ottamaan oman tilansa" , "vastaamaan itse asettamaasi kysymykseen" ja "toistamaan pääviestiä".

Katsojan kannalta parempia neuvoja olisivat olleet esimerkiksi; " Muista hengittää", "Puhu asiasta, älä julista", "Vain nerokkaat, lyhyet välihuudot ovat sallittuja" ja "Älä briljeeraa nippeliasioilla."

Toinen vaihtoehto on, että neuvot sinänsä ovat olleet hyvät, mutta ne unohdettiin samalla sekunnilla kun lähetys alkoi. Joka tapauksessa minulle jäi sellainen kuva, että ei maan johtamista ainakaan tälle kakaralaumalle kannata jättää.

Veli venäläisen tuki

Juuri kun pääsin pähkimästä (8.5.) pitäisikö rakentaa mieluummin raiteita kuin moottoriteitä, niin eikö veli venäläinen rientänyt apuun. Venäjän tullilaitos esitti, että kaikki yli 20 jalkaiset kontit kuljetettaisiin tulevaisuudessa Venäjälle raiteita pitkin tai suoraan sen omiin satamiin.

Tästä nousi Suomessa poru, koska se lopettaisi käytännössä rekkakuljetukset Suomen satamista Venäjälle. Siis sen saman rekkarallin, josta jo alettiinkin saada tarpeeksemme. Liikenne- ja viestintäministeri uhkasi Venäjää oikein EU:lla ja Maailman kauppajärjestöllä WTO:lla.

Sokeampikin virkamies on ehkä voinut huomata, että Venäjä rakentaa Ust-Lugan satamaa, josta tulee 170 miljoonan tonnin kapasiteetillaan isompi kuin kaikki Suomen satamat yhteensä. Tästä voisi päätellä, että Venäjä haluaa lisätä riippumattomuuttaan naapurimaista myös kauppareittien osalta.

Samaan aikaan meillä on tehty investoinnit Hankoon ja Vuosaareen sillä oletuksella, että transitoliikenne Venäjälle jatkaa kasvuaan entiseen tahtiin, eivätkä Venäläiset opi kuljettamaan omia tavaroitaan. Vahvasta uskosta kumipyöräkuljetuksiin kertoo sekin, että hallitusohjelmassa on varattu 750 miljoonaa Helsinki-Vaalimaa- moottoritien aloittamiseen.

Kannattaisiko nyt pistää vauhtia siihen Helsinki – Pietari oikorataan (HELI-rata) ja linjata yhteys myös Narvikista Suomen halki Arkangelin käytävän kautta kohti Kaukoitää. Ei tarvitsisi rahdata kaikkea tavaraa vettä pitkin kiertotietä, kun olisi nykyaikainen ratayhteys suorinta reittiä.

Ymmärrän kyllä, miksi aikoinaan ei ole haluttu rakentaa nopeita poikittaisia ratayhteyksiä rajan lähelle, mutta eiköhän se läpimarssi kannata jo unohtaa.

Tuttu ja Tuntematon sotilas

Hauska yhteensattuma. Olin ehtinyt sulatella pari päivää Kansallisteatterissa esitettävää Kristian Smedsin tulkintaa Tuntemattomasta sotilaasta, kun posti kantoi kotiin Kansallisarkiston yhteenvedon oman isäni sotaretkestä.

Sotapäiväkirja kertoo marraskuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumista 1941 Syvärin kupeessa Jandeba-joen maastossa.

"5.11. Valmistelimme tänään vähäisen hyökkäystämme, joka tapahtuisi seuraavana aamuna varhaisella. Tarkoituksena on vallata muutamat kukkulat, jotka sijaitsevat komppaniastamme lounais- suuntaan noin 5 - 6 km etäisyydellä.

6.00 Aamulla varhain lähdimme liikkeelle. Menimme oman kenttävartiomme kautta. Komppaniamme vahvistuksena oli Krh joukkueesta yksi Krh. Sekä yksi Pst kivääri ja pari K-K kivääriä.

9.00 Alkoi varsinainen eteneminen hyökkäykseen.

10.30 Saimme kunnollisen kosketuksen ryssään. Suunnilleen keskipäivän aikaan taistelu kukkulan herruudesta jatkui kiivaimmillaan. Ryssillä oli useita bunkkerin tapaisia pesäkkeitä sekä ampumakuoppia. Lopullinen kukkulan valtaaminen tapahtui vasta noin kello 13.30 aikaan. Omat tappiot olivat 4 kaatunutta ja 9 haavoittunutta. Varsinaisesti meidän komppaniamme tappiot olivat 1 kaatunut sekä 3 haavoittunutta. Kaatunut oli Stm Juvonen sekä haavoittuneet Alik. Kaipainen, Stm Kangasniemi ja Stm Palmunen."

Toisen kerran tuli siipeen vuoden päästä samalla suunnalla, kun Shemenskin lohkon Pogostassa räjähti kranaatti 1,5 metrin päässä.

Se siitä tulkinnasta.

Raiteita rakentamaan

Kun järjellä ajattelee, niin luulisi että sekä ihmisten että tavaran olisi nerokkaampaa kulkea junalla kuin autolla. Tämä jo ihan senkin takia, että 90 prosenttia liikenteen kasvihuonepäästöistä on kotoisin autoista ja kaksi prosenttia junista.

Jos haluttaisiin, että kuljetaan junilla, niin moottoriteiden sijaan rakennettaisiin kasvukeskusten välille nopeita ratoja niin kuin nyt on tehty Helsingin ja Lahden välille. Ensimmäiseksi jatkettaisiin rataa Lahdesta Jyväskylään ja sitten Lapin hiihtokeskuksiin. Sinne tuntuu tyhmältä ajaa autolla tuhat kilometriä suuntaansa. Samoja Lapin ratoja voi käyttää uusissa kaivoshankkeissa.

Ratoja, lähijunia ja seisakkeita lisättäisiin muihinkin kasvukeskuksiin kuin pääkaupunkiseudulle, sinne missä asuu yli puolet suomalaisista. Rataverkoston parantaminen olisi ehkä itseään ruokkiva malli; mitä helpompi kyliltä on lähteä kaupunkiin, sen helpompi kylille on asettua ja asumisväljyys paranee. Ratkaistava tosin on, miten junalla voi käydä kaupassa, kun ne kaikki on siirretty kaupunkien ulkopuolelle teiden risteyksiin tai miten saa kuljetettua kakkosnelosia mökille.

Raideliikenteen suosiminen ei ole ollut vuosikymmeniin muodissa, koska muodissa ovat olleet autot, moottoritiet, lastulevykalusteet, muovipinnoitteet ja pihatontut. Asemat on pantu myyntiin ja seisakkeet purettu. Tilanne saattaa kuitenkin olla muuttumassa. Hallituksella on aika hyvä, vaalikauden kattava suunnitelma, jossa raideliikenne otetaan tosissaan, vaikkakin varovaisin askelin. Isoja liikennehankkeita ovat kehärata lentoasemalle, länsimetro, Pohjanmaan rata sekä Helsinki-Vaalimaa moottoritie. Lisäksi on paljon moottoritien pätkiä ja teiden oikomisia autoilijoille väljemmiksi ja tylsemmiksi ajaa. Tässä mielessä strategista valintaa ei ole rohjettu tehdä.

Myös maailmalta kuuluu kummia, sillä rikkaat ovat alkaneet suosia ratoja. Lähi-Idän öljyvaltiot siirtävät liikennettä radoille. Kuwait, Qatar, Arabiemiirikunnat ja Saudi-Arabia rakentavat kilvan kymmenillä miljardeilla monoraileja, luotijunia ja metroja. Parin vuoden päästä kiireisimmät pyhiinvaeltajat pyyhkäisevät 360 km/h Mekkaan. Tämä siis alueella, jossa bensasta ei tule ensimmäisenä pulaa.

Sitä en vielä tiedä mitä maksaa metri rataa verrattuna metriin moottoritietä, mutta täytyy ottaa asiasta selvää. Sen kuitenkin tiedän, että jos perheen on halvempaa lentää Tampereelta Lontooseen kuin matkustaa junalla Rovaniemelle, niin joku on tehnyt laskuvirheen.

Minähän shoppailen

Olen useampaan otteeseen ihmetellyt muiden ihmisten kykyä luuhata koko päivä kaupassa tai jossain helvetillisessä ostoskeskuksessa. En ymmärrä mitään tavaroiden keräilemisestä tai uusien vaatteiden ostamisesta, jos vanhatkin pysyvät päällä.

Jostain syystä tänään polttopuita pilkkoessani älysin, että minähän tyydytän samaa tarvetta, mutta eri tavalla. Löydän itseni usein netistä tarkistamassa hintoja; pörssikurssit useamman kerran päivässä ja melko säännöllisesti maatilat, metsätilat, tontit, mökit, vanhat omakotitalot, remontoivat kerrostaloasunnot, moottoripyörät ja laivat. Tämähän on selvää virtuaalishoppailua, nykyajan näyteikkunaostoksilla käymistä ja haaveilua. Kauppoja tosin syntyy taloudellisista seikoista johtuen aika lailla harvemmin kuin Itiksen rättikaupassa.

Samaa tekevät varmaan monet muutkin miehet, mutta sitä ei kutsuta virtuaalishoppailuksi, vaan "hintavertailuksi", "sijoitussuunnitteluksi", "taloudelliseksi ajatteluksi" ja "bisnesvainuksi".

Euroopan kansankynttilät

Olen ilokseni havainnut, että aivan viime aikoina lukuisista suomalaisista poliitikoista on kehittynyt suuria sivistystyön ystäviä, varsinaisia Euroopan kansankynttilöitä. Harrastus oli havaittavissa jo eduskuntavaalien alla, mutta ei sentään tässä laajuudessa.

Eduskuntavaalien alla sivistystyöhön ovat tähän asti heränneet lähinnä puolueet ja jotkut niiden johtavat poliitikot. Nyt näitä ”huipputason” seminaareja elinkeinoelämän ja työmarkkinoiden johdolle järjestää lähes jokainen eurovaaliehdokas. Viisauksia pääsee kuulemaan 550 – 700 eurolla per tuoli.

Selvästi on käynyt niin, että osalle joko ehdokkuus, rahan tarve tai idea on tullut myöhäsyntyisesti. Niin nopealla aikataululla kutsuja on sadellut. Ehkä tästä johtuen eräs keskeinen myyntiargumentti onkin ollut, että ”vaikka tuoleja ostaa, niin ei sinne seminaariin ole pakko tulla”.

Voisiko joku ehdokas keksiä ensi vaalien alla jotain vähän omaperäisempää. Suomi on niin pieni maa, että osallistujat ja alustajat tuppaavat olemaan samoja tilaisuudesta toiseen. Vaarana on, että viisaudet käyvät vähiin.

Vältä Euroopan parlamenttia

Jos tarkoitus on nostaa äänestysaktiivisuutta EU-vaaleissa, ei ainakaan kannata viedä kansalaisia katsomaan miten parlamentti toimii.

Yleinen käsityshän on, että kun äänestäjät pääsevät näkemään kuinka merkittävää työtä Euroopan parlamentissa tehdään, he valaistuvat. Kyllä, mutta ehkä väärällä tavalla. Yleisin kysymys on, miksi koko porukka papereineen matkustaa Brysselistä Strasbourgiin ja takaisin melkein vuoroviikoin pitämään kokousta. Vastaus on, että perussopimuksessa sanotaan niin ja Ranska ei suostu muuttamaan sitä. Parlamentaarikot itse naureskelevat asialle ja sanovat suoraan että se on tyhmää rahojen haaskausta. Kansalaisia tosin ei naurata, kun joku polttaa heidän taskusta ottamiaan satasia.

Parlamenttirakennukset ovat palatsimaisia lasilinnoja, joista huokuu kallis maku ja tärkeily. Väkeä on töissä keskisuuren kaupungin verran ja näkyvä osa heistä on vahtimassa vieraita tai istumassa jonkun oven pielessä. Toinen näkyvä osa siemailee baarissa samppanjaa ja marmelaadia käädyt kaulassa tai istuu mustassa mersussa. Liikanen järkytti aikoinaan virkamiehet ilmoittamalla, että mahdollisen lakon ajalta ei makseta ainakaan täyttä palkkaa.

Kun menet sisään istuntosalin parvelle, elämäsi muuttuu jopa tylsemmäksi kuin Suomen eduskunnan lehtereillä. Paikalla on muutama parlamentaarikko, jotka jorisevat koheesiosta.
Samaa tarinaa suoltaa EU:n oma TV-kanava. Haastattelut tehdään tyyliin; ”Hyvä herra, voisitteko lausua jotain mielenkiintoista koheesiosta?”

Totta kai siellä tehdään ihmisten kannalta tärkeitä päätöksiä - myös ihmisen kokoisia. Kuten paljonko Euroopassa saa teettää ylitöitä, voiko virolainen päiväkoti kilpailla suomalaisen kanssa hinnoilla, paljonko kännykkäpuhelu saa maksaa per minuutti, täytyykö työehtosopimuksia noudattaa tai mitä myrkkyjä ihmisille saa syöttää.

Miten ihmeessä siitä on pystytty tekemään niin tylsää ja mahtailevaa?

Lorviminen kunniaan

Nyt kun palkansaajan työpanosta kaivataan yhä harvemmassa firmassa, olisi ehkä oikea aika nostaa lorviminen sille kuuluvaan asemaan kunniallisena ajankäytön muotona. Tämä saattaa johtaa siihen, että työnantajat ovat hämillään ja onnettomia. Mutta jos vaihtoehtona on se, että sinä itse ja perheesi olette onnettomia, niin eikö ensimmäinen ole parempi vaihtoehto?

Nousukauden aikana firmoissa taottiin managereiden koviin kalloihin oppia henkilökunnan sitouttamisesta ja toiminnan päättymättömästä tehostamisesta. Käyttöön otettiin 110 prosentin suoritukset, valmennusleirit, värikuulat, pellehatut ja kannustematkat. Nyt kun reaalitalous on taas näyttänyt - ei niin ystävälliset - äidin kasvonsa, voimmekin palata todellisuuteen. Jos ihmisen kuukausipalkka on esimerkiksi 2800 euroa, se on vasta keskiarvo. Miksi sillä pitäisi sitoutua muuhun kuin tekemään oma työnsä?

Nyt on oikea aika aloittaa downshifting, vaihtaa vaihdetta pienemmälle ja elää hitaammin. Arvojen muutos tähän suuntaan on alkanut ja lama antaisi periaatteessa hyvän mahdollisuuden sen voimistumiselle.

Tarve alennusvaihteen käytölle ei ole enää vain elämäntapaintiaanien höpinää. Nuorisotutkimukset kertovat, että työelämään tulevaa sukupolvea yhdistää pelko kilpailuasetelmasta, omasta pärjäämisestä ja kiireestä. He arvostavat omaa aikaa ja arjen pieniä asioita. Vanhempia työssä olevia sukupolvia yhdistää se, että nuorison pelot ovat heidän kohdallaan toteutuneet.

Toimihenkilöunionin tuoreessa työmarkkinatutkimuksessa selvitettiin jäsenten työaikoja. Tutkimuksen mukaan jäsenten todellinen keskimääräinen viikkotyöaika on 41,5 tuntia, kun sen pitäisi sopimusten mukaan olla keskimäärin 37,5 tuntia. Mieluiten he tekisivät 35 tuntista työviikkoa kymmenen kuukautta vuodessa.

Kysyimme myös, kumman jäsenet ottaisivat mieluummin, viisi ja puoli päivää vapaata vai kahden prosentin palkankorotuksen. Niillä on sama kustannusvaikutus, mutta vain palkankorotuksesta menee siivu verottajalle. Yli 70 prosenttia jäsenistä ottaisi mieluummin viisi päivää vapaata.

Työmarkkinatutkimukseen vastasi 17 000 jäsentä, eli tätä ei voi laittaa virhemarginaalin piikkiin.

Ruvettaisiinko muuttamaan yhteiskuntaa siihen suuntaan, että suorittaminen vähenee ja onnellisuus lisääntyy. Talouspolitiikka – kuten politiikka yleensäkään - ei ole luonnontiedettä vaan arvovalintoja.

Terveisiä luomiskertomuksesta

Ajatelkaapa ajavanne kapeata hiekkatietä kesäaamuna, kun aurinko on juuri noussut ja kosteus alkaa haihtua nostaen kevyttä usvaa. Pikkuauto on pakattu täyteen ja puoliso istuu raukeana etupenkillä kartanlukijana.


Yllättäen keskellä tietä on valtava kasa norsun paskaa. Ja toinen. Joudut väistelemään niitä ja hiljentämään vauhtia. Mutkaan tullessasi huomaat, että sen takana löntystelee noin kuuden tonnin painoinen, kuorma-auton kokoinen musta urosnorsu korvat heiluen.


Pysäytät auton ja alat katsella ympärillesi. Toisella puolella tietä kolme kirahvia hamuaa puun latvuksia ja vilkaisee välinpitämättömästi takaisin. Toisella puolella lauma impaloita, seurassaan muutamia seeproja järsii savannin ruohoa. Auringon ensisäteet antavat koko näytelmälle ainutlaatuisen värin.


Sinä istut autossasi hiljaa ja ymmärrät, että tällä kertaa olet itse vieraana muiden kotona ja on syytä käyttäytyä sen mukaisesti. Mieleesi tulee kansakoulun uskonnon kirjojen tarinat luomiskertomuksesta. Kirjoittaja on varmaan saanut inspiraationsa täällä.


Terveisiä Krugerin luonnonpuistosta Etelä-Afrikasta. Paikka on 20 000 neliökilometrin kokoinen ja sen sisällä ajetaan omalla tai vuokra-autolla yöpymisleiristä toiseen. Puistossa asustaa mm noin 15 000 norsua, 30 000 vesipuhvelia, 100 000 impalaa, 25 000 seepraa, leijonia, kuduja, hyeenoita, kirahveja, gnuita, sarvikuonoja, hippoja, krokotiilejä ja tietenkin lukematon määrä pienempiä eläimiä, kuten lintuja ja matelijoita.

Kenen asia on köyhän asia?

Heikki Hiilamolla ja Päivi Mattila-Wirolla oli lauantain 14.2. Hesarissa lukemisen arvoinen vieraskynä. Siinä kirjoittajat katsovat, että työmarkkinajärjestöt pelastivat paremman väen ansiosidonnaisen työttömyysturvan sopimalla siitä ns. sosiaalitupossa. Samalla käytännössä estettiin peruspäivärahalla ja työmarkkinatuella elävien perusturvan parantaminen.

Perusturvan heikkeneminen suhteessa ansiotasoon on kirjoittajien mielestä tärkein syy köyhyyden lisääntymiseen myös hyvinä vuosina. Samaa kritiikkiä on kuulunut muualtakin.

Väite siitä, että ammattiyhdistysliike on ollut aktiivisesti lisäämässä eriarvoisuutta Suomessa, on vakava ja sellaisena se kannattaa ottaa myös ammattiyhdistysliikkeen sisäisessä keskustelussa.

Erilaiset jäsenkyselyt ja arvotutkimukset kertovat, että ammattiliittojen jäsenet eivät halua elää eriarvoisessa, vaan sellaisessa yhteiskunnassa, jossa vaurautta jaetaan oikeudenmukaisesti niin alueittain kuin muutenkin kansalaisten kesken.

Ammattiyhdistysliike joutuu tässä hankalan kysymyksen eteen. Onko se poliittinen liike, joka hoitaa palkansaaja-asemassa olevien yhteiskunnallisia etuja? Vai onko se edunvalvontajärjestö, joka hoitaa vain jäsentensä etuja? Kyseessä voi olla nimittäin eri kohderyhmä ja keskenään ristiriidassa olevat edut.

Jos hoidetaan kaikkien palkansaaja-asemassa tai siihen verrattavissa olevien etuja, hoidetaan itse asiassa poliittisten puolueiden tehtävää. Se voi olla tarpeenkin, koska puolueista ei siihen näytä olevan. Tämä tarkoittaa samalla, että kun jäsenyydellä ei ole mitään erityisarvoa, jäsenmäärät laskevat. Silloin myös mahdollisuus valvoa työssäkäyvien jäsenten etuja vähenee, koska työnantajat kuuntelevat edelleenkin vain kahdesta syystä; taloudellisista syistä tai pakon edessä. Yhteiskuntavastuuta yritykset tuntevat silloin kun se edesauttaa bisnestä.

Jos taas keskitytään hoitamaan pelkästään jäsenten etuja, niin suunnan tietysti määräävät jäsenet ja heistäkin yleensä aktiivisin ryhmä. Tämä ryhmä ei välttämättä tunnista omakohtaisesti pätkätyön, vuokratyön, peruspäivärahan tai toimeentulotuen todellisuutta.

Ammattiliitolle keskittyminen työssä käyvien tai työttömänä olevien jäsentensä edunvalvontaan on tehokkainta. Se perustuu laajan järjestäytymisen tuomaan joukkovoimaan, jonka avulla tehdään sopimuksia joko valtionvallan, työnantajien tai molempien kanssa. Kauppatavarana on työrauha ja kauppatavat tunnetaan. Ihan pieni merkitys ei ole silläkään, että jäsenet maksavat koko toiminnan pyörittämisen.

Mutta kuka sitten puhuisi niiden puolesta, jotka eivät vallan kammareissa siihen itse kykene?

Kansainväliset lörpöt

Opetusministeri Henna Virkkunen on julkisuudessa luvannut parantaa sosiaalisia taitojaan, koska on helposti vetäytyvä. Mitä pahaa siinä on?

Kuvitelkaapa elävänne maailmassa, jossa kaikki muut miespuoliset näyttävät ja kuulostavat Cai-Göran Alexander Stubbilta tai Jari Sarasvuolta. Naiset ovat Lenita Airistoja tai Kirsti Paakkasia. Ei perkele hetken rauhaa. Aina kun tapaat kavereita oluella, yksi pitää tiedotustilaisuutta kolmella kielellä ja toinen saarnaa koko kapakalle sisäisestä linnakkeesta. Naapuripöydän ämmät vatvovat suomalaisten miesten itsetuntoa.

Minun puolestani monet muutkin voisivat olla helposti vetäytyviä. Kun istun metrossa tai junassa lukemassa kirjaa tai nukkumassa, en halua hölöttää ventovieraiden kanssa heidän ongelmistaan ja vielä vähemmän omistani. Tätä pidetään suomalaisena kummallisuutena, mutta ei se sitä ole. Yrittäkää mennä New Yorkissa, Lontoossa, Barcelonassa tai muualla sössöttämään metrossa vieraille ihmisille. Huomaatte pian että hekin arvostavat enemmän vetäytymistä.

Kuluttakaa köyhät

Nyt on avattu webbisivusto torjumaan lamaa. Se löytyy osoitteesta http://www.alaruokilamaa.fi/ ja kehottaa kansalaisia kuluttamaan. Tästä pääsemmekin peruskysymyksen äärelle; missä vaiheessa kuluttamisesta ja turhien tavaroiden tekemisestä tuli itseisarvo ja välttämättömyys elämän jatkumiselle?

Kampanjan taustayhteisöjen kirjosta voisi päätellä että viimeistään siinä vaiheessa, kun mainostoimistojen tilipussit alkoivat ohentua ja mediamyynti tökkiä.

Muualtakin kajahtaa syyllistävä viesti; jos et lisää kulutustasi, olet syypää lamaan ja työttömyyteen. Tämän ajatuksen mukaan syypää ei siis ole ahneus ja sen aikaansaama finanssikupla, vaan kansalaisten horjuva usko.

Kuuliainen kansalainen tekee nyt niin kuin on käsketty, ottaa luottoa ja ostaa uuden littanan television. Jos on osakkeita, ne kannattaa nyt myydä ja ostaa jotain järkevämpää. Esimerkiksi pakastearkku tai kiinalainen moposkootteri.

Todellisuudessa tietysti tapahtuu niin kuin on tarkoituskin tapahtua. Köyhät käyttävät kaikki rahansa kulutukseen ja varakkaammat ostavat heiltä loputkin yritysten osakkeet pilkkahinnalla pois. Samassa hässäkässä sulautuu kokonaisia yrityksiä. Nousu voi alkaa kun omaisuus on jaettu uudelleen.

Tämän päivän kauppalehdessä sijoittaja Kim Lindström suosittaa yrityksille, että ne myisivät nyt henkilöstölleen omia osakkeita alennuksella sen sijaan, että rakentelisivat optio-ohjelmia näiltä kurssitasoilta. Lindström puhuu asiaa.

Kauppa josta ei pääse pois

Yli yön kestävien kurssien pitämistä korpihotelleissa perusteltiin aikoinaan sillä, että oppilaat eivät pääse kaupungille ryyppäämään ja ovat pirteinä seuraavanakin aamuna. Tietysti osa lähti taksilla vaikka sadan kilometrin päähän.

Mutta on yksi paikka, josta ei pääse karkuun. Ajatelkaa minkälaista olisi omistaa kauppa, johon päästäkseen asiakkaat maksavat parhaassa tapauksessa satoja euroja, istuvat ja kuuntelevat kiltisti kun mainostat tuotteitasi kovaäänisistä.

" Kynsienhoitosarja nyt tarjouksessa. Vain 37 euroa. Säästät 40 euroa. Aurinkolasit 24 euroa ja saat toiset kaupan päälle."

Kaiuttimia ei voi kääntää pienemmälle eikä sulkea, asemaa ei voi vaihtaa Yleisradion puolelle, eikä kaupasta pääse pois.

Kun mainospuheet on pidetty ja hinnastot jaettu, puotipuksu tulee esittelemään tuotteita kymmenen sentin päähän. Luottokortit käyvät. Jos olet tilannut ennakkoon, saat alennuksella lakanoita, vedenpuhdistimia, tyynyjä, riippumattoja, kelloja, koruja, viinaa ja karkkia.

Miksei kaupasta sitten voi poistua? Koska se sijaitsee alumiiniputkessa kymmenen kilometriä Pariisin yläpuolella.

Mikä yhdistys ensimmäisenä vuokraa Finnairilta lentokoneen ja pitää siellä järjestötoiminnan peruskurssin. Kukaan ei pääse karkuun ja kaikkien on pakko ostaa rintanappeja. Saako kurssipaikan vuokraan valtionapua, kysyy epätietoinen?