Kenen asia on köyhän asia?

Heikki Hiilamolla ja Päivi Mattila-Wirolla oli lauantain 14.2. Hesarissa lukemisen arvoinen vieraskynä. Siinä kirjoittajat katsovat, että työmarkkinajärjestöt pelastivat paremman väen ansiosidonnaisen työttömyysturvan sopimalla siitä ns. sosiaalitupossa. Samalla käytännössä estettiin peruspäivärahalla ja työmarkkinatuella elävien perusturvan parantaminen.

Perusturvan heikkeneminen suhteessa ansiotasoon on kirjoittajien mielestä tärkein syy köyhyyden lisääntymiseen myös hyvinä vuosina. Samaa kritiikkiä on kuulunut muualtakin.

Väite siitä, että ammattiyhdistysliike on ollut aktiivisesti lisäämässä eriarvoisuutta Suomessa, on vakava ja sellaisena se kannattaa ottaa myös ammattiyhdistysliikkeen sisäisessä keskustelussa.

Erilaiset jäsenkyselyt ja arvotutkimukset kertovat, että ammattiliittojen jäsenet eivät halua elää eriarvoisessa, vaan sellaisessa yhteiskunnassa, jossa vaurautta jaetaan oikeudenmukaisesti niin alueittain kuin muutenkin kansalaisten kesken.

Ammattiyhdistysliike joutuu tässä hankalan kysymyksen eteen. Onko se poliittinen liike, joka hoitaa palkansaaja-asemassa olevien yhteiskunnallisia etuja? Vai onko se edunvalvontajärjestö, joka hoitaa vain jäsentensä etuja? Kyseessä voi olla nimittäin eri kohderyhmä ja keskenään ristiriidassa olevat edut.

Jos hoidetaan kaikkien palkansaaja-asemassa tai siihen verrattavissa olevien etuja, hoidetaan itse asiassa poliittisten puolueiden tehtävää. Se voi olla tarpeenkin, koska puolueista ei siihen näytä olevan. Tämä tarkoittaa samalla, että kun jäsenyydellä ei ole mitään erityisarvoa, jäsenmäärät laskevat. Silloin myös mahdollisuus valvoa työssäkäyvien jäsenten etuja vähenee, koska työnantajat kuuntelevat edelleenkin vain kahdesta syystä; taloudellisista syistä tai pakon edessä. Yhteiskuntavastuuta yritykset tuntevat silloin kun se edesauttaa bisnestä.

Jos taas keskitytään hoitamaan pelkästään jäsenten etuja, niin suunnan tietysti määräävät jäsenet ja heistäkin yleensä aktiivisin ryhmä. Tämä ryhmä ei välttämättä tunnista omakohtaisesti pätkätyön, vuokratyön, peruspäivärahan tai toimeentulotuen todellisuutta.

Ammattiliitolle keskittyminen työssä käyvien tai työttömänä olevien jäsentensä edunvalvontaan on tehokkainta. Se perustuu laajan järjestäytymisen tuomaan joukkovoimaan, jonka avulla tehdään sopimuksia joko valtionvallan, työnantajien tai molempien kanssa. Kauppatavarana on työrauha ja kauppatavat tunnetaan. Ihan pieni merkitys ei ole silläkään, että jäsenet maksavat koko toiminnan pyörittämisen.

Mutta kuka sitten puhuisi niiden puolesta, jotka eivät vallan kammareissa siihen itse kykene?

Kansainväliset lörpöt

Opetusministeri Henna Virkkunen on julkisuudessa luvannut parantaa sosiaalisia taitojaan, koska on helposti vetäytyvä. Mitä pahaa siinä on?

Kuvitelkaapa elävänne maailmassa, jossa kaikki muut miespuoliset näyttävät ja kuulostavat Cai-Göran Alexander Stubbilta tai Jari Sarasvuolta. Naiset ovat Lenita Airistoja tai Kirsti Paakkasia. Ei perkele hetken rauhaa. Aina kun tapaat kavereita oluella, yksi pitää tiedotustilaisuutta kolmella kielellä ja toinen saarnaa koko kapakalle sisäisestä linnakkeesta. Naapuripöydän ämmät vatvovat suomalaisten miesten itsetuntoa.

Minun puolestani monet muutkin voisivat olla helposti vetäytyviä. Kun istun metrossa tai junassa lukemassa kirjaa tai nukkumassa, en halua hölöttää ventovieraiden kanssa heidän ongelmistaan ja vielä vähemmän omistani. Tätä pidetään suomalaisena kummallisuutena, mutta ei se sitä ole. Yrittäkää mennä New Yorkissa, Lontoossa, Barcelonassa tai muualla sössöttämään metrossa vieraille ihmisille. Huomaatte pian että hekin arvostavat enemmän vetäytymistä.