Miks just 24 tuntia?

Helsingin Sanomissa oli tänään juttu siitä, miten hahmotamme ajan ja miksi. Lineaarinen aikakäsitys sinänsä on oma juttunsa ja perusteltuja ovat myös vuosi, vuorokausi ja kuunkierto. Ehkä hauskin tieto jutussa minulle oli miten vuorokausi on jaettu 24 osaan ja edelleen sen kuudeskymmenesosiin.

Artikkelin mukaan vuorokauden jakaminen 24 tuntiin perustuu egyptiläisten pappien oikkuun ja omaan tulkintaan taivaankappaleista. Tunnin jako minuutteihin ja edelleen sekunteihin puolestaan perustuu babylonialaisten matemaatikkojen päähänpistoon. He käyttivät laskennossaan kuudeskymmenesosia.

Tämä malli ilmeisesti koettiin käyttökelpoiseksi, koska se otettiin kellotaulujen pohjaksi. Kun aikaa voitiin mitata tarkemmin, myös sen tuhlaamisesta tuli pahe.

Aika kiehtovaa ajatella, miten erilainen yhteiskunta olisi, jos egyptiläiset papit olisivat löytäneet esimerkiksi vain kuusi taivaankappaletta, joiden mukaan vuorokausi olisi jaettu. Silloin kokouskin alkaisi esimerkiksi kello kolme, joka vastaisi nykelloissamme jotain kahdeksan ja kahdentoista välillä.

Tai jos Babylonin viinit eivät olisi olleet niin väkeviä, eivätkä matemaatikot olisi kännipäissään keksineet tulevien sukupolvien riesaksi kuudeskymmenesosien minuutteja ja sekunteja, vaan olisivat päätyneet reippaasti vaikkapa neljäosiin. Junatkin olisivat minuutilleen aikataulussa.

Kaksilla rattailla vai kukin omillaan

Nyt kun Vanhanen päätti ensin ruveta puoluejohtajaksi ja sitten luopua siitä, alkoi tietysti jahnaaminen pääministerin hommasta. Jos Vanhanen jäisi pääministeriksi, puolueen sisältä sanottaisiin, että puolueen puheenjohtajan tulee olla pääministeri, koska muuten hän on sivuraiteilla. Ulkopuolelta tilanne nähdään kaksilla rattailla ajamisena, jossa puolue voi tehdä irtiottoja vaalitaistelussa. Pääministerin ja muiden ministereiden keskeiseksi tehtäväksi nähdään oman puolueen saaminen ruotuun. Se on vastuullista politiikkaa.

Entä jos asiaa katsoisikin toisesta näkökulmasta. Puolueilla olisi joku poliittinen linja ja päämäärä, jonka on tarkoitus koitua kansakunnan tai ainakin omien kannattajien parhaaksi. Tämä pohdiskelu ei koske pelkästään Keskustaa.

Jos vallassa olisi yhden puolueen enemmistöhallitus, tilanne olisi selkeä. Puolueen puheenjohtaja ja ministerit toteuttaisivat puolueessa sovittua linjaa. Yhtä selkeä tilanne olisi, jos eduskuntaryhmä vastaisi puolueen linjasta, ja ministeriryhmä olisi tavallaan sen johtokunta.

Mutta kun meillä on tämä kaksilla rattailla ajaminen jo sisällä järjestelmässä. Puolueilla on omat hallintonsa ja tavoitteensa ja hallituksella oma ohjelmansa. Puolueen puheenjohtaja/pääministerin pitäisi pystyä puolustamaan molempia. Kun ei pysty, niin hallituksessa sovittu kanta ratkaisee. Ei mikään ihme, että näkemyseroja saa hakea.

Voisiko asian nähdä niin, että hallituspuolueen kuuluukin painostaa omia ministereitään ja pääministeriä toteuttamaan hallituksessa puolueen linjaa, eikä toisinpäin. Haiskahtaako tämä liikaa demokratialta, joka tietenkin on käytännön asioiden hoitamisen kannalta aina hankalaa?

Tehokkuus

Olen tässä jonkun aikaa makustellut "tehokkuus" sanaa. Sitähän käytetään työelämässä kuvaamaan jotain positiivista, jota on saatu aikaiseksi tai saadaan aikaiseksi, jos tehdään niin kuin konsultti sanoo.

Positiivinen vire on sikäli erikoinen, että tietääkseni käsitteen juuret ovat kutakuinkin taylorismin perusajatuksessa, jonka mukaan työntekijöiden tekemisiä täytyy mitata, koska he ovat luonteeltaan laiskoja huijareita. Mittaamisella pyritään tehostamaan tuotantoa siten, että pärjätään pienemmällä työntekijämäärällä ja tuottavuus nousee.

Viimeksi asia tuli esiin yhdessä seminaarissa, jossa tietotekniikka-alan johtaja hehkutti miten paljon sosiaalisesta mediasta saadaan irti tehoja. Esimerkiksi he pystyivät irtisanomaan puolet asiakastukipalvelustaan, kun asiakkaat alkoivat neuvoa toisiaan netissä.

Julkisella sektorilla termin käyttö on vielä kirjavampaa kuin yrityspuolella, mutta tarkoitus epäselvempi. Kun puhutaan tehokkaammasta sairaanhoidosta, niin puhutaanko käsitellyistä potilasmääristä per henkilökunta tai sairaalaneliö, vai puhutaanko parantuneista potilaista? Sama koskee kouluja. Mitataanko esimerkiksi onnellista lapsuutta tai tasapainoisia nuoria vai käsiteltyjä oppilasmääriä?

Mitä tehokkuus voisi tarkoittaa tavallisen palkansaajan näkökulmasta? Taylorin logiikkaa soveltaen tietysti sen mittaamista, mistä saa mahdollisimman hyvän toimeentulon mahdollisimman vähällä vaivalla. Silloinhan tulee hankittua leipä tehokkaasti.