Juurettomat juovuksissa

Luin suurella mielenkiinnolla ruotsinsuomalaisen Susanna Alakosken Ruotsissa kohua herättäneen kirjan ”sikalat”, eli ”svinalängorna”. Siinä Alakoski kertoo pienen tytön näkökulmasta Ruotsiin muuttaneesta suomalaisperheestä, joka asuu lähiössä ja juopottelee.

Henkilökohtaiseksi asian tekee se, että 1970 luvun puolivälissä tulin itsekin asuneeksi Ruotsissa vuoden päivät. Kun lukeminen ei keskikoulun jälkeen maittanut, isä lähetti minut sinne itsenäistymään ja vierasta kieltä opettelemaan. Olin töissä metallitehtaassa ja asuin lähiössä.

Alakosken kirjassa isä ja äiti ovat tuurijuoppoja ja kavereita riittää yhtä kauan kuin viinaa. Lapset jäävät heitteille ja sosiaalihuolto on vakiovieras – kuten Ruotsissa kuuluukin. Mutta en kyllä oikein käsittänyt miksi kirjasta on tullut myyntimenestys Ruotsissa. Onko juurettomien juopottelu lähiöissä yllätys ruotsalaisille? Onko tämä ollut kaikki nämä vuodet sveamamman suuri salaisuus?

No, onhan kirja koskettava ja varmasti sydänverellä kirjoitettu. Pienen tytön kokemukset voi kuvitella ja niihin voi eläytyä. Jopa niin, että itsellekin tulee paha mieli. Siihen sen suosio ehkä perustuukin.

Oma retkeni oli tietysti itsenäistymisen pikakurssi. Houkutuksia oli ja toisinaan niihin tartuttiin. Hyvinvointivaltio näytti parhaat puolensa, kielikoulutus oli siirtolaisille ilmaista ja sairaslomaa sai soittamalla kolikkopuhelimella automaattiin; ”Ont i magen”. Palkka oli 16 kruunua tunti ja pubissa sai olutta alaikäisenä.

Muistan oikeastaan kahdenlaisia suomalaisia. Jo aikaisemmin paikkakunnalle muuttaneita perheitä, jotka asuivat söpössä omakotitalossa ja elivät ruotsalaista perhe-elämää. Sitten oli meitä nuorempia seikkailijoita, joista osa selvisi kunnialla ja osa hukkui tuoppiin tai huumeisiin.

Mutta ei tämän selvittämiseksi tietenkään Ruotsiin olisi tarvinnut mennä. Samat juurettomuuden jäljet löytyvät mistä tahansa paikasta, jossa unelmat ovat särkyneet ja ainoat kaverit löytyvät kapakasta tai ostarin kulmalta.

Työaikaa vai omaa aikaa?

Tuottavuus on sadassa vuodessa noussut 14 -kertaiseksi. Teknologian piti samassa suhteessa vapauttaa meidät kiireestä, mutta kävikin päinvastoin. Mitä hienompi tietokone tai kännykkä on, sitä varmemmin työt seuraavat mukana.

Isoja virstanpylväitä työaikakysymyksessä ovat olleet SDP:n Forssan ohjelman 1903 vaatimus 8 tunnin työpäivästä, joka toteutui 1917 ja siirtyminen viiden päivän työviikkoon 60 luvun lopulla. Sen jälkeen on lähinnä siirrelty kirkollisia juhlapyhiä.

Talouselämä, eli ne kuuluisat markkinat ovat auki kellon ympäri jossain päin maailmaa. Tästä seuraa omalla ajalla työskentelyä, jota ei mitata. Se kuitenkin pitää ison joukon ihmisiä henkisesti kiinni töissä koko ajan. Se työaika jää kokonaan korvaamatta rahallisesti. Tämä on iso ja ajankohtainen ongelma toimihenkilö- ja asiantuntijatyössä.

Yhteiskunnassa alkaa olla onneksi olla merkkejä siitä, että tästäkin asiasta vielä puhutaan. Pari aiheesta äskettäin julkaistua hyvää kirjaa ovat olleet Osmo Soininvaaran "Vauraus ja aika" sekä Kaisa Kautto-Koivulan ja Marita Huhtaniemen "Vapaaksi kvartaalitalouden talutusnuorasta".

Soininvaaran ajatus on karkeasti se, että osa tuottavuuden kasvusta pitäisi jakaa lisääntyvänä vapaa-aikana, koska sen arvo säilyy ja tuottaa tehokkaammin onnellisuutta kuin raha. Kautto-Koivulan ja Huhtaniemen kirjassa on sama arvolataus; ihmisten pitäisi nykyistä paremmin pystyä päättämään omasta ajastaan ja tekemisistään.

Tuorein kommentti asiaan saatiin sunnuntain (16.3.) Helsingin Sanomissa, jossa filosofian tutkija ja toimittaja Jakke Holvas kirjoitti postfordismista otsikolla "Tietotyön tekijä elää ympärivuorokautisessa valmiustilassa".

Toimihenkilöunioni teetti ennen työehtosopimuskierrosta TNS gallupilla tutkimuksen, jonka otos vastasi työssäkäyviä suomalaisia; kaikissa tuloluokissa ja ikäryhmissä olisi mieluummin otettu viisi päivää vapaata kuin 2 % korotus bruttopalkkaan. Näillä on laskennallisesti sama kustannusvaikutus, mutta palkansaajan kannalta vain vapaa-ajalla on pysyvä arvo, johon verottajakaan ei koske. Kun veimme vaatimuksen työajan lyhentämisestä työnantajille, he toljottivat sitä suu auki naama punaisena.

Kysymys kuuluu: Millä tavalla me tulevaisuudessa mittaamme työaikaa, jotta se ottaa huomioon kaiken tehdyn työn ja onko meillä vihdoin varaa ottaa vähän löysemmin?

Juu vai ei?

Kaikilla poliittisilla puolueella olisi hyvä olla sellaisia poliittisia tavoitteita, jotka se aikoo toteuttaa. Vielä parempi on, jos muutkin kuin oma suunnitteluosasto ymmärtävät mitä on tarkoitettu.

Mieleeni onkin juolahtanut muutamia väittämiä, jotka on helppo ymmärtää ja joihin voi vastata juu tai ei. Olisi mukava tietää mitä vaikkapa SDP:n puheenjohtajaehdokkaat vastaisivat.

Väite 1: Osa tuottavuuden kasvusta pitäisi jakaa lisääntyvänä vapaa-aikana, koska sen arvo säilyy.

Väite 2: Kannattavien yritysten pitää osallistua irtisanomiensa ihmisten uudelleenkoulutukseen taloudellisesti, koska niillä on siihen varaa ja se on oikein.

Väite 3: Jos tuotantolaitos lopettaa toimintansa, sen kuuluu siivota jälkensä, sillä kuka muukaan ne siivoaisi.

Väite 4: Työsuhdeautoilun tukeminen kannattaa lopettaa ja ohjata sekin tuki julkiselle työpaikkaliikenteelle, koska autoista ei maailmassa tule olemaan pulaa. Pulaa tulee olemaan puhtaasta ilmasta.

Väite 5: Natoon ei kannata liittyä koska enemmistö suomalaisista ei pidä sitä järkevänä, vaan suorastaan tyhmänä.

Väite 6: Kaikkia säästämisen muotoja pitää kohdella verotuksellisesti samalla tavalla ja huojentaa tuoton verotusta sapattivapaan, työttömyyden ja uudelleenkoulutuksen ajalta.

Väite 7: Yli viisikymppisten (tai kuusikymppisten) ei tarvitse enää tehdä 8 -tunnin työpäiviä, koska he ovat urakkansa hoitaneet. Koko työajan käsite pitää muutenkin määritellä uudelleen, koska sitä on viimeksi mietitty silloin, kun lauantaista tuli vapaapäivä.


Näin aluksi.

Korhonen vedättää

Poliittinen elämä saa vihdoin pirteitä piirteitä, kun demareiden sirkus starttaa maakuntiin ja Keskustan puoluesihteeri on hajottavinaan hallitusta.

Eihän tässä oikeasti ole kysymys mistään Keskustan ja Kokoomuksen välirikosta tai Keskustan sisäisestä hajaannuksesta. Korhonen hoitaa vain omaa hommaansa puoluekoneiston rasvaajana. Se ottaa Kokoomusta päähän, joka ei kuitenkaan ole Korhosen ongelma.

Puoluesihteereiden seuraava suuri koitos ovat kunnallisvaalit. Hallitus ei nyt ole parhaassa huudossa Keskustan vahvoilla kannatusalueilla pohjoisessa, eikä ehkä muuallakaan samaistuttuaan Kokoomuksen ministereiden puheisiin ja tekoihin. Puolueella on vaikeuksia saada edes ehdokaslistoja täyteen ja se on Korhosen ongelma.

Jotta vaaleista ei tulisi Kepun näkökulmasta puhdasta katastrofia ja samalla perussuomalaisten ja Soinin voittokulkua, on puolueen ryhdistäydyttävä jollakin tavalla edes julkisuudessa. No, tähän tarjoaa media auttavan kätensä. Tietenkin on uutinen, jos hallituspuolueen puoluesihteeri alkaa kaatamaan hallitusta ihan omin päin. Sori vaan. Veikkaisin kyllä, että nyt vedätetään. Korhonen on saanut juuri sellaisen julkisuuden ja maineen kuin on halunnutkin. Vanhanen on samaan aikaan pysynyt valtiomiessarjassa provosoitumalla vain sopivasti.

Kun Korhonen nyt marssii Kemijärven ja muiden pohjoisen kylien pirtteihin, hän voi uskottavasti uhota ja lyödä nyrkkiä pöytään. Keskusta on tavallaan samaan aikaan hallituksessa ja sen ulkopuolella. Jokainen ymmärtää, että se on vaalien kannalta paras tilanne.

Sekin muuten on hyvä, jos joku vähän vahtii puolueen tekemisiä ja omien kannattajien etuja, ettei hallitusryhmä hyppää jokaisen kulkukauppiaan rekeen. Sellainen kriittinen ääni tekisi hyvää muillekin puolueille ja parhaiten rooli sopisi puolueen omalle lehdelle, jos sellainen sattuu olemaan.