Erilaisissa lehdissä julkaistaan säännöllisesti oppaita sukupolvelle, joka saa nuudelit keitettyä, mutta kanan paistaminen menee jo hankalaksi. Vastaavanlaisia oppaita on julkaistu aina, mutta lähtötaso vaihtelee.
Kaikkien niksipalstojen isä on legendaarinen valokuvaaja ja tietokirjailija Vilho Setälä, joka toimitti Otavalle Kodin taitosanakirja- nimisen opuksen. Ensimmäinen painos on vuodelta 1930 ja kokonaan uudistettu 7. painos vuodelta 1959 nimellä Taitokirja. Kirjaa myytiin yli 100 000 kappaletta.
Jo kirjan ensimmäisessä painoksessa on 2300 hakusanaa ja sivuja lähes 700. Setälän tarkoitus oli ”antaa ohjekirja, johon sisältyisivät kaikki kotioloissa suoritettavat käytännölliset työt, niin järjestettyinä, että kulloinkin tarvittavan ohjeen löytäminen ei tuottaisi vaikeuksia.”
Koska saattaa olla vaikeuksia ymmärtää, mitä ovat käytännölliset kotityöt, otan muutaman esimerkin kirjan alusta: aaltolevy (pelti), ahjo, aitta, aiturihevosen koukku, akkumulaattori, asuinrakennus (maatilan, kalastajan sekä pienviljelijän), astiakaappi, arkihuoneen kalusto, asetyleenivalo jne. Huomatkaa, että kysymys ei ole ohjeista näiden käyttämiseksi, vaan tekemiseksi. Mukana on rakennusohjeet, piirustukset ja tarvikemäärät sekä varoitukset. Esimerkiksi asetyleenivalon todetaan olevan silmille terveellinen, mutta haittapuolena on myrkyllisyys ja räjähdysvaara. Luonnollisesti selvitetään myös virkkaaminen, neulominen, kansallispukujen teko, vene, kanootti, lämpörele, pesukoje, radio, mollamaija, fosforilamppu ym arkiaskareita.
Kuten sanottua, kirjan ohjeet ovat selkeät ja sisäisiä viittauksia on paljon. Esimerkiksi vaatekaapin ohjeet ovat seuraavat: ”Vaatekaappi tehdään hyvästä kuivasta kalustopuusta piirustuksessa olevien mittojen mukaan. Ovipeileihin ja kaapin takaseinään käytetään ristiinliimattua faneeria (ks. puuliitokset).” Homma kannattaa aloittaa ajoissa, sillä kirjan mukaan hyvän kalustopuun annetaan kuivua taapeleissa 4-6 kuukautta ja sen jälkeen saunan orsilla 2-3 kuukautta, jossa ne saavat sopivan höyrykäsittelyn kerran viikossa.
No niin, ei muuta kuin nikkaroimaan. Suosittelen lämpimästi.
lauantai 29. elokuuta 2009
sunnuntai 16. elokuuta 2009
Kääri hihasi mediamyyjä
Kytkösten paljastumisen lisäksi vaalirahajupakassa on se hyvä puoli, että taloudelliselle kilpavarustelulle voi tulla vähän taukoa. Kaupallisen mediaan näköalapaikalla tiiraileva mediamyyjäkin joutuu taas käärimään hihansa, jos vaalien alla rahaa ei enää työnnetä kottikärryillä paraatiovesta. Rahanpaalauskoneen voi panna myyntiin oman firman huuto.nettiin.
Vanhoina aikoina ehdokas kirjoitutti vaalien alla toimiston kirjoituskoneella oman mielipiteensä, se monistettiin vahasmonistuskoneella ja vapaaehtoiset kannattajat luukuttivat sen postiluukkuihin. Tästä on tietysti mennyt aika ohi kahdesta syystä; Vapaaehtoiset luukuttajat alkavat olla haudassa ja vaikka vielä olisivatkin elävien kirjoissa, yhä harvempi viitsii lukea mitään yli 140 merkin viestiä.
Kun erilaiset yritykset ja ammattiliitot antavat rahaa ehdokkaiden vaalityöhön, se ei yleensä päädy ainakaan ehdokkaan ylelliseen elämään, vaan siirtyy suoraan Sanoma Oy:n, Alma Median, maakuntalehden, kirjapainon tai ulkomainosfirman tilille. Niin kauan kun järjestelmä on nykyinen, kierre syvenee ja rahaa palaa entistä enemmän.
Eurovaaleissa meni läpi yksi valtakunnallisesti melko tuntematon ehdokas, Keskustan Riikka Manner . Hän käytti vaaleihin 110 000 euroa ja lisäksi tukena oli Paavo Väyrysen koneisto. Monet rannalle jääneet ehdokkaat käyttivät saman verran, omasta näkökulmastaan Kankkulan kaivoon heitettyä omaa tai muiden rahaa.
Valtakunnallisissa vaaleissa ei käytännössä pärjää, ellei ole jo valmiiksi poliittinen julkkis. Muut joutuvat paikkaamaan tätä puutetta rahalla. Sama suunta on eduskuntavaaleissa. Myös kunnallisvaaleissa kampanjan hinta nousee, kun kuntien koko kasvaa. Pikkukunnassa voi vielä pärjätä muutamilla torikahveilla.
Eikö ne europarlamentaarikot voisi valita jotenkin halvemmin. Minun puolestani vaikka eduskunta voisi nimittää keskuudestaan. Nehän ovat jo kertaalleen kansan tuen saaneet ja osa joutunut asioihin perehtymäänkin. Mukaan voisi liittää jonkinlaisen yksinkertaisen älykkyystestin, ettei lähetettäisi ihan pellejä.
Vanhoina aikoina ehdokas kirjoitutti vaalien alla toimiston kirjoituskoneella oman mielipiteensä, se monistettiin vahasmonistuskoneella ja vapaaehtoiset kannattajat luukuttivat sen postiluukkuihin. Tästä on tietysti mennyt aika ohi kahdesta syystä; Vapaaehtoiset luukuttajat alkavat olla haudassa ja vaikka vielä olisivatkin elävien kirjoissa, yhä harvempi viitsii lukea mitään yli 140 merkin viestiä.
Kun erilaiset yritykset ja ammattiliitot antavat rahaa ehdokkaiden vaalityöhön, se ei yleensä päädy ainakaan ehdokkaan ylelliseen elämään, vaan siirtyy suoraan Sanoma Oy:n, Alma Median, maakuntalehden, kirjapainon tai ulkomainosfirman tilille. Niin kauan kun järjestelmä on nykyinen, kierre syvenee ja rahaa palaa entistä enemmän.
Eurovaaleissa meni läpi yksi valtakunnallisesti melko tuntematon ehdokas, Keskustan Riikka Manner . Hän käytti vaaleihin 110 000 euroa ja lisäksi tukena oli Paavo Väyrysen koneisto. Monet rannalle jääneet ehdokkaat käyttivät saman verran, omasta näkökulmastaan Kankkulan kaivoon heitettyä omaa tai muiden rahaa.
Valtakunnallisissa vaaleissa ei käytännössä pärjää, ellei ole jo valmiiksi poliittinen julkkis. Muut joutuvat paikkaamaan tätä puutetta rahalla. Sama suunta on eduskuntavaaleissa. Myös kunnallisvaaleissa kampanjan hinta nousee, kun kuntien koko kasvaa. Pikkukunnassa voi vielä pärjätä muutamilla torikahveilla.
Eikö ne europarlamentaarikot voisi valita jotenkin halvemmin. Minun puolestani vaikka eduskunta voisi nimittää keskuudestaan. Nehän ovat jo kertaalleen kansan tuen saaneet ja osa joutunut asioihin perehtymäänkin. Mukaan voisi liittää jonkinlaisen yksinkertaisen älykkyystestin, ettei lähetettäisi ihan pellejä.
torstai 6. elokuuta 2009
Kansalaistoiminta ja puolueet
Kummallisuuttani olen joskus mietiskellyt esimerkiksi sellaista asiaa, että miten voisi yhdistää vapaan kansalaistoiminnan ja edustuksellisen demokratian jotenkin tuloksekkaammin kuin nyt. Yhden hyvän kulman asiaan tarjosi Suomen Attacin puheenjohtaja Jussi Saramon mielipideartikkeli Hesarissa. Koska Saramo on sen julkaissut myös blogissaan (http://www.saramo.net/blogi/2009/07/24/176), en ryhdy kertaamaan. Kyse oli kuitenkin lähidemokratiasta tai sen puutteesta.
Eri puolueiden paikallisosastothan lienee aikoinaan perustettu edistämään puolueen aatteen mukaista toimintaa omalla alueellaan ja samalla hankkimaan lisää kannatusta omalle asialle. Nyttemmin paikallisosastot ja niiden harvat aktiivit ovat keskittyneet vallan hankkimiseen ja pitämiseen, usein tietämättä miksi.
Miten tämä liittyy lähidemokratiaan? No sillä tavalla, että voisiko lähidemokratian yhdistää jotenkin suoremmin puoluetoimintaan. Esimerkiksi siten, että poliittisen puolueen paikallisesta toiminnasta vastaisi nykyisen yhdistyksen sijaan vaaleilla valittu valtuustoryhmä tai isommissa kaupungeissa kaupunginosa/aluevaltuutetut. Kun valtuustoryhmät olisivat myös puoluetoiminnan runko, ne saattaisivat olla paremmin sitoutuneita yhteisiin tavoitteisiin, lisäksi niillä olisi jo valmiiksi äänestäjien kannatus omalla alueellaan. Jos ajatusta vie pidemmälle, voisi eduskuntaryhmä olla suoremmin vastuussa valtakunnallisen politiikan toteutuksesta ja samalla puolueen kannatuksesta. Puolueen jäsenten rooli korostuisi suorassa jäsenvaalissa, jolla valitaan ehdokkaat ja puolueen johto. Niissä kunnissa, joissa kannatus ei riitä valtuustoryhmään, toiminnasta vastaisi ehdokasryhmä. Silloin myös heidän sitoutumisensa olisi pidempiaikaista kuin vain yhteen vaaliin tähtäävää.
Yhdistysten sijaan ihmiset voisivat liittyä suoraan puolueeseen, jossa toiminta organisoitaisiin paitsi asuinpaikan, myös asioiden perusteella.
Tämä vapauttaisi aktiiviset ihmiset toimimaan pakollisten yhdistysten vuosikokousten sijaan enemmän kansalaisliikkeen tapaan, vaatimalla edustajiltaan oikeaa politiikkaa. Valtuutettujen ja kansanedustajien olisi omalla toiminnallaan todistettava kyvykkyytensä muille puolueen jäsenille ja kannattajille saadakseen heidät tekemään vaalityötä puolestaan ja tullakseen valituksi ehdokasasemaan. Silloin olisi käteltävä junassa kannattajia muulloinkin kuin kaksi viikkoa ennen vaaleja ja soiteltava vaalityöntekijöille avustajan sijaan itse.
Voisiko tätä jalostaa?
Eri puolueiden paikallisosastothan lienee aikoinaan perustettu edistämään puolueen aatteen mukaista toimintaa omalla alueellaan ja samalla hankkimaan lisää kannatusta omalle asialle. Nyttemmin paikallisosastot ja niiden harvat aktiivit ovat keskittyneet vallan hankkimiseen ja pitämiseen, usein tietämättä miksi.
Miten tämä liittyy lähidemokratiaan? No sillä tavalla, että voisiko lähidemokratian yhdistää jotenkin suoremmin puoluetoimintaan. Esimerkiksi siten, että poliittisen puolueen paikallisesta toiminnasta vastaisi nykyisen yhdistyksen sijaan vaaleilla valittu valtuustoryhmä tai isommissa kaupungeissa kaupunginosa/aluevaltuutetut. Kun valtuustoryhmät olisivat myös puoluetoiminnan runko, ne saattaisivat olla paremmin sitoutuneita yhteisiin tavoitteisiin, lisäksi niillä olisi jo valmiiksi äänestäjien kannatus omalla alueellaan. Jos ajatusta vie pidemmälle, voisi eduskuntaryhmä olla suoremmin vastuussa valtakunnallisen politiikan toteutuksesta ja samalla puolueen kannatuksesta. Puolueen jäsenten rooli korostuisi suorassa jäsenvaalissa, jolla valitaan ehdokkaat ja puolueen johto. Niissä kunnissa, joissa kannatus ei riitä valtuustoryhmään, toiminnasta vastaisi ehdokasryhmä. Silloin myös heidän sitoutumisensa olisi pidempiaikaista kuin vain yhteen vaaliin tähtäävää.
Yhdistysten sijaan ihmiset voisivat liittyä suoraan puolueeseen, jossa toiminta organisoitaisiin paitsi asuinpaikan, myös asioiden perusteella.
Tämä vapauttaisi aktiiviset ihmiset toimimaan pakollisten yhdistysten vuosikokousten sijaan enemmän kansalaisliikkeen tapaan, vaatimalla edustajiltaan oikeaa politiikkaa. Valtuutettujen ja kansanedustajien olisi omalla toiminnallaan todistettava kyvykkyytensä muille puolueen jäsenille ja kannattajille saadakseen heidät tekemään vaalityötä puolestaan ja tullakseen valituksi ehdokasasemaan. Silloin olisi käteltävä junassa kannattajia muulloinkin kuin kaksi viikkoa ennen vaaleja ja soiteltava vaalityöntekijöille avustajan sijaan itse.
Voisiko tätä jalostaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
