Narisijat unohdetaan

Mietittiin keskiviikkona englannin opettajani kanssa, että mikä yhdistää iskelmän, elokuvan, politiikan ja liike-elämän kestosuosikkeja. Siis ihmisiä, jotka ovat olleet omalla alallaan suosittuja vuodesta ja sukupolvesta toiseen.

Otetaan joitakin esimerkkejä; Tauno Palo, Urho Kekkonen, Paul Simon, Katri Helena, John Wayne, Esko Salminen, Tarja Halonen, Kirsti Paakkanen, Lech Walesa, Pedro Almodóvar jne - kaikki tietysti omassa sarjassaan.

He ovat omissa tekemisissään sen verran varmalla pohjalla, että siitä ei tarvitse tehdä numeroa tai selitellä. Kun Paul Simon tulee lavalle, niin siinä ei ole mitään ylimääräistä. Soitto soi ja homma toimii. Sama koskee muuten Bruce Springsteeniä ja Eppu Normaalia. Kaikki perustuu osaamiseen ja sen antamaan levollisuuteen.

Kun nyttemmin katselee vanhoista elokuvista Tauno Paloa tai Tapio Rautavaaraa, niin eihän ne mitään erikoisia näyttelijöitä olleet, mutta hommasta välittyy luontainen varmuus ja läsnäolo.

Nyt kun keskusta ja SDP kiemurtelevat osaamatta päättää mitä pitäisi seuraavaksi tehdä, niin kannattaisikohan miettiä tällaisia asioita. Ei kukaan halua kuulla jatkuvaa valitusta ja pohdintaa, vaan ratkaisuja. Minusta tuntuu, että esimerkiksi kokoomus on tavallaan oivaltanut tämän. Katsokaa Stubbia tai Niinistöä. Molemmat ainakin yrittävät näyttää siltä, että tietävät mitä ovat tekemässä. Soininvaaraa ei siltä saa näyttämäänkään, mutta sama fiilis syntyy kun lukee hänen kirjoituksiaan.

Samaa ratkaisukykyä on lupa odottaa vaikkapa ammattiliitoilta. Jos jäsenellä on ylityökorvaukset saamatta, hän odottaa että liitto hoitaa ne, eikä ryhdy selittelemään työnantajan puolesta.