Ruumiillisten töiden tauottamiseksi piti keskeyttää mökkeily ja käydä muutaman päivän loma-ajelulla Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Siellä suunnassa eräs kunta hankki aikoinaan uusasukkaita mainostamalla ”autiotaloja vaaramaisemassa”. Nyt voisi mainostaa hakkuuaukkoja vaaramaisemassa.
Olin jo aikaisemmin alueella ajellessani ihmetellyt, miksi maisema näyttää välillä luonnottomalta. Kun sitä nyt katsoi Kolin laelta tai Pielisen suurelta selältä, niin selvisihän se. Samat teiden varsilta tutut hakkuuaukothan ne siellä katkaisivat metsäisen horisontin kuin veitsellä leikaten.
Vaikka avohakkuut ovat tuttuja jo sodan jälkeisistä ”Osaran aukoista”, aina ne kohdalle osuessaan hätkähdyttävät rumuudellaan.
Koska asia askarrutti, soitin metsäpoliittisen puhelun. Tiedustelin viralliselta metsäneuvojalta, että vieläkö on metsänomistajan itsensä päätettävissä miten hän metsäänsä hakkaa, myy ja istuttaa. Siinä mielessä kyllä, että metsää ei ole kenenkään pakko hakata, sanoi neuvoja. Mutta jos puita kaataa, niin metsälaki ja sitä valvovat viranomaiset kyllä huolehtivat, että tilalle istutetaan riittävästi uutta tuottavaa metsää.
Kysyin varovasti, että eikö voisi harvennushakkuilla ottaa isoimmat puut ja tehdä niistä jotain kilohinnalla mitattuna arvokkaampaa kuin sellua? Nehän ovat ehtineet jo siementää jälkeläisensä, jotka avohakkuissa hävitetään samalla kuin kaikki muutkin luontaiset taimikot. Sitä paitsi suomen hidaskasvuinen puu ei ole parhaimmillaan sellun raaka-aineena vaan talojen ja huonekalujen raaka-aineena.
Ei kannata, sanoi metsäneuvoja. Metsän geeniperimä heikkenee, ellei pintaa rikota ja istuteta jalostettuja taimia.
Millä helvetin opilla ne metsät ovat näinkin kauan osanneet kasvaa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti