Palkansaajaliikkeen on koottava rivinsä

Työnantajajärjestöt ovat lopettaneet keskitettyjen tulosopimusten tekemisen, koska katsovat olevansa vahvoilla. Kokoomuksen kannatuksen nousu ja siihen liittyvä ilmapiiri tuovat tämän varmuuden tunteen, joka viimeksi tuli esiin SATA-komitean työssä ja työmarkkinakeskusjärjestöjen eläkeneuvotteluissa.

Kun työmarkkinajärjestöt eivät pysty enää tasaveroisesti sopimaan keskenään työelämän lainsäädännöstä, asiat siirtyvät ratkaistavaksi hallitukselle ja eduskunnalle. Tästä seuraa, että hallituksessa ja eduskunnassa olevat puolueet joutuvat valitsemaan puolensa ja alkavat erottua toisistaan. Se on asian hyvä puoli ja saattaa tuottaa vielä yllätyksiä.

Saman voimansa tunnossa työnantajajärjestöt toteuttavat ikiaikaista haavettaan siirtää sopiminen (tai sopimatta jättäminen) yhä enemmän työpaikoille. Käytännössä se tarkoittaa aitojen neuvottelujen lakkaamista, koska asetelma on epäsuhtainen lukuun ottamatta isoja työpaikkoja. Niiden määrä on vähenemässä.

Jotta palkansaajajärjestöt pystyisivät hoitaman perustehtävänsä näissä oloissa, niiden pitäisi siirtää nopeasti resursseja keskusjärjestöistä ja pääkonttoreista pienten työpaikkojen tueksi ja saada sopimuksiin oikeudet avustaa paikallisissa neuvotteluissa.

Tilannetta ei helpota se, että ammattiliitot joutuvat jäsentensä ikärakenteen, eli suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen myötä tilanteeseen, jossa jäsenmaksua maksava jäsen on ehtyvä luonnonvara. Jos eläkeläiset pysyvät jäseninä, he alkavat käyttämään valtaa ja jäsenetuja maksamatta siitä mitään.

Vaikka jäsenmäärä siis pysyisi ennallaan, maksavien jäsenten kokonaismäärä kaikissa ammattiliitoissa yhteensä vähenee. Jos nykyiset rakenteet halutaan säilyttää, tuloksena on kilpailu maksavista jäsenistä. Tämän seurauksena ammattiliitot ovat muuttumassa yleisliitoiksi, joissa on sekä julkisen että yksityisen sektorin toimihenkilöitä ja työntekijöitä. Tämä johtaa tietenkin katastrofiin ja evoluution kautta tapahtuvaan karsiutumiseen.

Suomessa on kolme ammatillista keskusjärjestöä, joiden välejä kalvaa periaatteellinen arvovaltakiista nokkimisjärjestyksestä. Tilanne pahenee, kun liittojen rajariidat vaikuttavat jäsenmaksutulojen vähenemisen kautta myös niihin ja tuloksena on kaikkien arvovallan väheneminen.

Vuokratyö ja yrityksiä palveleva toimiala, kuten call centerit kasvavat voimakkaasti niin kauan kuin ulkoistaminen on talouselämän yhteinen uskonkappale. Tietysti tilanne jossain vaiheessa muuttuu ja huomataan, että asiakaspalvelu onkin ydinliiketoimintaa ja loppujen lopuksi on halvempaa palkata ihmiset omille palkkalistoille. Toinen kysymys on, onko vielä tulijoita.

Vuokratyön ja muun silpputyön kautta työehdot ja järjestäytyminen murenevat, koska kukaan ei pysty suunnittelemaan elämäänsä - edunvalvonnasta puhumattakaan - kovin pitkälle. Tämä varmaankin on ymmärretty myös työnantajapuolella. Globalisaatiosta tuttuja työvoimakustannusten säästöjä on ryhdytty hakemaan myös maan rajojen sisällä siirtymällä halvempien maiden lisäksi kotimaassa halvempiin työehtosopimuksiin.

Vielä heikommassa asemassa ovat tietysti jo työelämästä kokonaan pudonneet sekä irtisanotut ikääntyvät, joiden toimeentuloedellytysten kaventamista on ryhdytty kutsumaan kannustamiseksi (vrt. ratsastajan kannus jolla potkitaan hevosta kylkeen). Näillä asioilla on sikäli yhteys, että pidempään vakituisessa työsuhteessa olleilla on yleensä paremmat palkat kuin vuokra- tai pätkätyöntekijöillä. Yrityksen voiton näkökulmasta vaihto siis kannattaa.

Osalle nykyisistä keski-ikäisistä nämä ovat teoreettisia kysymyksiä, koska säästössä on jo rahaa ja tulossa on eronneiden vanhempien tuplaperinnöt. He voivat ratkaista uupumis- ja muut ongelmansa yksinkertaisesti alkamalla elämään omaa elämäänsä työelämän sijaan. Yhä useampi on sen jo tehnytkin ja hyvä niin. Loppujen osalta olen enemmän kuin huolissani, koska veneessä ei ole jäljellä edes soutajan paikkoja.

Kootaanko rivit vai käännetäänkö toinen poski?

Ihmisten pää-äänenkannattaja

Kuten tiedämme, Kauppalehti on elinkeinoelämän varsinainen pää-äänenkannattaja. jonka huomaa parhaiten sen pääkirjoituksista. Niissä on poikkeuksetta yritysten ja niiden omistajien näkökulma. Entä jos Suomessa olisi tavallisten ihmisten pää-äänenkannattaja. Minkälaisia pääkirjoituksia se voisi kirjoittaa? Kävisikö tällainen:

(ots)Joustoa tarvitaan(KL 12.8.08)

(alaots) Ihmisten hyvinvointi vaatii yrityksiltä reagointiherkkyyttä ja joustokykyä.

(teksti) Suomalaisten hyvinvointikyky on kansainvälisesti katsoen vaakalaudalla. Yrityksillä on varsin vanhakantainen näkemys siitä, että yritysten lisääntyvät voitot ja keventyvä verotus tuottaisi automaattisesti kansakunnalle hyvinvointia. Nyt näistä vanhoista poteroista on päästävä eroon.

Hyvinvointi syntyy pienemmistä asioista, kuten kattavasta sosiaaliturvasta, oikeudenmukaisesta palkkauksesta, turvallisuudesta ja erityisesti siitä, että elämässä on muutakin sisältöä kuin työ.

Muutamissa yrityksissä on jo havaittavissa asenteiden muuttumista. Joko pakon edessä tai kaukaa viisaasti niissä on ryhdytty kuuntelemaan työntekijöiden joustotarpeita. Eräissä yrityksissä palkat ovat nousseet samassa suhteessa tuottavuuden nousun kanssa ja työaikajärjestelyt on hoidettu siten, että ihmiset ehtivät viettää aikaansa harrastustensa ja perheidensä parissa.

Myös ihmiset ovat havahtuneet muutosten tarpeellisuuteen. Nuorempi ja hyvin koulutettu sukupolvi tuntee arvonsa ja osaa asettaa menetystä vapaa-ajasta perimänsä hinnan oikealle tasolle.

Tällaisia joustoinstrumentteja tarvitaan lisää. Todennäköistä on, että työn määrä ihmisen arvon mittarina menettää asemaansa ja yritysten perin jäykät toimintamallit perusteluineen uskottavuutensa.

Juu vai ei?

Kaikilla poliittisilla puolueella olisi hyvä olla sellaisia poliittisia tavoitteita, jotka se aikoo toteuttaa. Vielä parempi on, jos muutkin kuin oma suunnitteluosasto ymmärtävät mitä on tarkoitettu.

Mieleeni onkin juolahtanut muutamia väittämiä, jotka on helppo ymmärtää ja joihin voi vastata juu tai ei. Olisi mukava tietää mitä vaikkapa SDP:n puheenjohtajaehdokkaat vastaisivat.

Väite 1: Osa tuottavuuden kasvusta pitäisi jakaa lisääntyvänä vapaa-aikana, koska sen arvo säilyy.

Väite 2: Kannattavien yritysten pitää osallistua irtisanomiensa ihmisten uudelleenkoulutukseen taloudellisesti, koska niillä on siihen varaa ja se on oikein.

Väite 3: Jos tuotantolaitos lopettaa toimintansa, sen kuuluu siivota jälkensä, sillä kuka muukaan ne siivoaisi.

Väite 4: Työsuhdeautoilun tukeminen kannattaa lopettaa ja ohjata sekin tuki julkiselle työpaikkaliikenteelle, koska autoista ei maailmassa tule olemaan pulaa. Pulaa tulee olemaan puhtaasta ilmasta.

Väite 5: Natoon ei kannata liittyä koska enemmistö suomalaisista ei pidä sitä järkevänä, vaan suorastaan tyhmänä.

Väite 6: Kaikkia säästämisen muotoja pitää kohdella verotuksellisesti samalla tavalla ja huojentaa tuoton verotusta sapattivapaan, työttömyyden ja uudelleenkoulutuksen ajalta.

Väite 7: Yli viisikymppisten (tai kuusikymppisten) ei tarvitse enää tehdä 8 -tunnin työpäiviä, koska he ovat urakkansa hoitaneet. Koko työajan käsite pitää muutenkin määritellä uudelleen, koska sitä on viimeksi mietitty silloin, kun lauantaista tuli vapaapäivä.


Näin aluksi.