Palkansaajaliikkeen on koottava rivinsä

Työnantajajärjestöt ovat lopettaneet keskitettyjen tulosopimusten tekemisen, koska katsovat olevansa vahvoilla. Kokoomuksen kannatuksen nousu ja siihen liittyvä ilmapiiri tuovat tämän varmuuden tunteen, joka viimeksi tuli esiin SATA-komitean työssä ja työmarkkinakeskusjärjestöjen eläkeneuvotteluissa.

Kun työmarkkinajärjestöt eivät pysty enää tasaveroisesti sopimaan keskenään työelämän lainsäädännöstä, asiat siirtyvät ratkaistavaksi hallitukselle ja eduskunnalle. Tästä seuraa, että hallituksessa ja eduskunnassa olevat puolueet joutuvat valitsemaan puolensa ja alkavat erottua toisistaan. Se on asian hyvä puoli ja saattaa tuottaa vielä yllätyksiä.

Saman voimansa tunnossa työnantajajärjestöt toteuttavat ikiaikaista haavettaan siirtää sopiminen (tai sopimatta jättäminen) yhä enemmän työpaikoille. Käytännössä se tarkoittaa aitojen neuvottelujen lakkaamista, koska asetelma on epäsuhtainen lukuun ottamatta isoja työpaikkoja. Niiden määrä on vähenemässä.

Jotta palkansaajajärjestöt pystyisivät hoitaman perustehtävänsä näissä oloissa, niiden pitäisi siirtää nopeasti resursseja keskusjärjestöistä ja pääkonttoreista pienten työpaikkojen tueksi ja saada sopimuksiin oikeudet avustaa paikallisissa neuvotteluissa.

Tilannetta ei helpota se, että ammattiliitot joutuvat jäsentensä ikärakenteen, eli suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen myötä tilanteeseen, jossa jäsenmaksua maksava jäsen on ehtyvä luonnonvara. Jos eläkeläiset pysyvät jäseninä, he alkavat käyttämään valtaa ja jäsenetuja maksamatta siitä mitään.

Vaikka jäsenmäärä siis pysyisi ennallaan, maksavien jäsenten kokonaismäärä kaikissa ammattiliitoissa yhteensä vähenee. Jos nykyiset rakenteet halutaan säilyttää, tuloksena on kilpailu maksavista jäsenistä. Tämän seurauksena ammattiliitot ovat muuttumassa yleisliitoiksi, joissa on sekä julkisen että yksityisen sektorin toimihenkilöitä ja työntekijöitä. Tämä johtaa tietenkin katastrofiin ja evoluution kautta tapahtuvaan karsiutumiseen.

Suomessa on kolme ammatillista keskusjärjestöä, joiden välejä kalvaa periaatteellinen arvovaltakiista nokkimisjärjestyksestä. Tilanne pahenee, kun liittojen rajariidat vaikuttavat jäsenmaksutulojen vähenemisen kautta myös niihin ja tuloksena on kaikkien arvovallan väheneminen.

Vuokratyö ja yrityksiä palveleva toimiala, kuten call centerit kasvavat voimakkaasti niin kauan kuin ulkoistaminen on talouselämän yhteinen uskonkappale. Tietysti tilanne jossain vaiheessa muuttuu ja huomataan, että asiakaspalvelu onkin ydinliiketoimintaa ja loppujen lopuksi on halvempaa palkata ihmiset omille palkkalistoille. Toinen kysymys on, onko vielä tulijoita.

Vuokratyön ja muun silpputyön kautta työehdot ja järjestäytyminen murenevat, koska kukaan ei pysty suunnittelemaan elämäänsä - edunvalvonnasta puhumattakaan - kovin pitkälle. Tämä varmaankin on ymmärretty myös työnantajapuolella. Globalisaatiosta tuttuja työvoimakustannusten säästöjä on ryhdytty hakemaan myös maan rajojen sisällä siirtymällä halvempien maiden lisäksi kotimaassa halvempiin työehtosopimuksiin.

Vielä heikommassa asemassa ovat tietysti jo työelämästä kokonaan pudonneet sekä irtisanotut ikääntyvät, joiden toimeentuloedellytysten kaventamista on ryhdytty kutsumaan kannustamiseksi (vrt. ratsastajan kannus jolla potkitaan hevosta kylkeen). Näillä asioilla on sikäli yhteys, että pidempään vakituisessa työsuhteessa olleilla on yleensä paremmat palkat kuin vuokra- tai pätkätyöntekijöillä. Yrityksen voiton näkökulmasta vaihto siis kannattaa.

Osalle nykyisistä keski-ikäisistä nämä ovat teoreettisia kysymyksiä, koska säästössä on jo rahaa ja tulossa on eronneiden vanhempien tuplaperinnöt. He voivat ratkaista uupumis- ja muut ongelmansa yksinkertaisesti alkamalla elämään omaa elämäänsä työelämän sijaan. Yhä useampi on sen jo tehnytkin ja hyvä niin. Loppujen osalta olen enemmän kuin huolissani, koska veneessä ei ole jäljellä edes soutajan paikkoja.

Kootaanko rivit vai käännetäänkö toinen poski?