Erilaisissa lehdissä julkaistaan säännöllisesti oppaita sukupolvelle, joka saa nuudelit keitettyä, mutta kanan paistaminen menee jo hankalaksi. Vastaavanlaisia oppaita on julkaistu aina, mutta lähtötaso vaihtelee.
Kaikkien niksipalstojen isä on legendaarinen valokuvaaja ja tietokirjailija Vilho Setälä, joka toimitti Otavalle Kodin taitosanakirja- nimisen opuksen. Ensimmäinen painos on vuodelta 1930 ja kokonaan uudistettu 7. painos vuodelta 1959 nimellä Taitokirja. Kirjaa myytiin yli 100 000 kappaletta.
Jo kirjan ensimmäisessä painoksessa on 2300 hakusanaa ja sivuja lähes 700. Setälän tarkoitus oli ”antaa ohjekirja, johon sisältyisivät kaikki kotioloissa suoritettavat käytännölliset työt, niin järjestettyinä, että kulloinkin tarvittavan ohjeen löytäminen ei tuottaisi vaikeuksia.”
Koska saattaa olla vaikeuksia ymmärtää, mitä ovat käytännölliset kotityöt, otan muutaman esimerkin kirjan alusta: aaltolevy (pelti), ahjo, aitta, aiturihevosen koukku, akkumulaattori, asuinrakennus (maatilan, kalastajan sekä pienviljelijän), astiakaappi, arkihuoneen kalusto, asetyleenivalo jne. Huomatkaa, että kysymys ei ole ohjeista näiden käyttämiseksi, vaan tekemiseksi. Mukana on rakennusohjeet, piirustukset ja tarvikemäärät sekä varoitukset. Esimerkiksi asetyleenivalon todetaan olevan silmille terveellinen, mutta haittapuolena on myrkyllisyys ja räjähdysvaara. Luonnollisesti selvitetään myös virkkaaminen, neulominen, kansallispukujen teko, vene, kanootti, lämpörele, pesukoje, radio, mollamaija, fosforilamppu ym arkiaskareita.
Kuten sanottua, kirjan ohjeet ovat selkeät ja sisäisiä viittauksia on paljon. Esimerkiksi vaatekaapin ohjeet ovat seuraavat: ”Vaatekaappi tehdään hyvästä kuivasta kalustopuusta piirustuksessa olevien mittojen mukaan. Ovipeileihin ja kaapin takaseinään käytetään ristiinliimattua faneeria (ks. puuliitokset).” Homma kannattaa aloittaa ajoissa, sillä kirjan mukaan hyvän kalustopuun annetaan kuivua taapeleissa 4-6 kuukautta ja sen jälkeen saunan orsilla 2-3 kuukautta, jossa ne saavat sopivan höyrykäsittelyn kerran viikossa.
No niin, ei muuta kuin nikkaroimaan. Suosittelen lämpimästi.
lauantai 29. elokuuta 2009
sunnuntai 16. elokuuta 2009
Kääri hihasi mediamyyjä
Kytkösten paljastumisen lisäksi vaalirahajupakassa on se hyvä puoli, että taloudelliselle kilpavarustelulle voi tulla vähän taukoa. Kaupallisen mediaan näköalapaikalla tiiraileva mediamyyjäkin joutuu taas käärimään hihansa, jos vaalien alla rahaa ei enää työnnetä kottikärryillä paraatiovesta. Rahanpaalauskoneen voi panna myyntiin oman firman huuto.nettiin.
Vanhoina aikoina ehdokas kirjoitutti vaalien alla toimiston kirjoituskoneella oman mielipiteensä, se monistettiin vahasmonistuskoneella ja vapaaehtoiset kannattajat luukuttivat sen postiluukkuihin. Tästä on tietysti mennyt aika ohi kahdesta syystä; Vapaaehtoiset luukuttajat alkavat olla haudassa ja vaikka vielä olisivatkin elävien kirjoissa, yhä harvempi viitsii lukea mitään yli 140 merkin viestiä.
Kun erilaiset yritykset ja ammattiliitot antavat rahaa ehdokkaiden vaalityöhön, se ei yleensä päädy ainakaan ehdokkaan ylelliseen elämään, vaan siirtyy suoraan Sanoma Oy:n, Alma Median, maakuntalehden, kirjapainon tai ulkomainosfirman tilille. Niin kauan kun järjestelmä on nykyinen, kierre syvenee ja rahaa palaa entistä enemmän.
Eurovaaleissa meni läpi yksi valtakunnallisesti melko tuntematon ehdokas, Keskustan Riikka Manner . Hän käytti vaaleihin 110 000 euroa ja lisäksi tukena oli Paavo Väyrysen koneisto. Monet rannalle jääneet ehdokkaat käyttivät saman verran, omasta näkökulmastaan Kankkulan kaivoon heitettyä omaa tai muiden rahaa.
Valtakunnallisissa vaaleissa ei käytännössä pärjää, ellei ole jo valmiiksi poliittinen julkkis. Muut joutuvat paikkaamaan tätä puutetta rahalla. Sama suunta on eduskuntavaaleissa. Myös kunnallisvaaleissa kampanjan hinta nousee, kun kuntien koko kasvaa. Pikkukunnassa voi vielä pärjätä muutamilla torikahveilla.
Eikö ne europarlamentaarikot voisi valita jotenkin halvemmin. Minun puolestani vaikka eduskunta voisi nimittää keskuudestaan. Nehän ovat jo kertaalleen kansan tuen saaneet ja osa joutunut asioihin perehtymäänkin. Mukaan voisi liittää jonkinlaisen yksinkertaisen älykkyystestin, ettei lähetettäisi ihan pellejä.
Vanhoina aikoina ehdokas kirjoitutti vaalien alla toimiston kirjoituskoneella oman mielipiteensä, se monistettiin vahasmonistuskoneella ja vapaaehtoiset kannattajat luukuttivat sen postiluukkuihin. Tästä on tietysti mennyt aika ohi kahdesta syystä; Vapaaehtoiset luukuttajat alkavat olla haudassa ja vaikka vielä olisivatkin elävien kirjoissa, yhä harvempi viitsii lukea mitään yli 140 merkin viestiä.
Kun erilaiset yritykset ja ammattiliitot antavat rahaa ehdokkaiden vaalityöhön, se ei yleensä päädy ainakaan ehdokkaan ylelliseen elämään, vaan siirtyy suoraan Sanoma Oy:n, Alma Median, maakuntalehden, kirjapainon tai ulkomainosfirman tilille. Niin kauan kun järjestelmä on nykyinen, kierre syvenee ja rahaa palaa entistä enemmän.
Eurovaaleissa meni läpi yksi valtakunnallisesti melko tuntematon ehdokas, Keskustan Riikka Manner . Hän käytti vaaleihin 110 000 euroa ja lisäksi tukena oli Paavo Väyrysen koneisto. Monet rannalle jääneet ehdokkaat käyttivät saman verran, omasta näkökulmastaan Kankkulan kaivoon heitettyä omaa tai muiden rahaa.
Valtakunnallisissa vaaleissa ei käytännössä pärjää, ellei ole jo valmiiksi poliittinen julkkis. Muut joutuvat paikkaamaan tätä puutetta rahalla. Sama suunta on eduskuntavaaleissa. Myös kunnallisvaaleissa kampanjan hinta nousee, kun kuntien koko kasvaa. Pikkukunnassa voi vielä pärjätä muutamilla torikahveilla.
Eikö ne europarlamentaarikot voisi valita jotenkin halvemmin. Minun puolestani vaikka eduskunta voisi nimittää keskuudestaan. Nehän ovat jo kertaalleen kansan tuen saaneet ja osa joutunut asioihin perehtymäänkin. Mukaan voisi liittää jonkinlaisen yksinkertaisen älykkyystestin, ettei lähetettäisi ihan pellejä.
torstai 6. elokuuta 2009
Kansalaistoiminta ja puolueet
Kummallisuuttani olen joskus mietiskellyt esimerkiksi sellaista asiaa, että miten voisi yhdistää vapaan kansalaistoiminnan ja edustuksellisen demokratian jotenkin tuloksekkaammin kuin nyt. Yhden hyvän kulman asiaan tarjosi Suomen Attacin puheenjohtaja Jussi Saramon mielipideartikkeli Hesarissa. Koska Saramo on sen julkaissut myös blogissaan (http://www.saramo.net/blogi/2009/07/24/176), en ryhdy kertaamaan. Kyse oli kuitenkin lähidemokratiasta tai sen puutteesta.
Eri puolueiden paikallisosastothan lienee aikoinaan perustettu edistämään puolueen aatteen mukaista toimintaa omalla alueellaan ja samalla hankkimaan lisää kannatusta omalle asialle. Nyttemmin paikallisosastot ja niiden harvat aktiivit ovat keskittyneet vallan hankkimiseen ja pitämiseen, usein tietämättä miksi.
Miten tämä liittyy lähidemokratiaan? No sillä tavalla, että voisiko lähidemokratian yhdistää jotenkin suoremmin puoluetoimintaan. Esimerkiksi siten, että poliittisen puolueen paikallisesta toiminnasta vastaisi nykyisen yhdistyksen sijaan vaaleilla valittu valtuustoryhmä tai isommissa kaupungeissa kaupunginosa/aluevaltuutetut. Kun valtuustoryhmät olisivat myös puoluetoiminnan runko, ne saattaisivat olla paremmin sitoutuneita yhteisiin tavoitteisiin, lisäksi niillä olisi jo valmiiksi äänestäjien kannatus omalla alueellaan. Jos ajatusta vie pidemmälle, voisi eduskuntaryhmä olla suoremmin vastuussa valtakunnallisen politiikan toteutuksesta ja samalla puolueen kannatuksesta. Puolueen jäsenten rooli korostuisi suorassa jäsenvaalissa, jolla valitaan ehdokkaat ja puolueen johto. Niissä kunnissa, joissa kannatus ei riitä valtuustoryhmään, toiminnasta vastaisi ehdokasryhmä. Silloin myös heidän sitoutumisensa olisi pidempiaikaista kuin vain yhteen vaaliin tähtäävää.
Yhdistysten sijaan ihmiset voisivat liittyä suoraan puolueeseen, jossa toiminta organisoitaisiin paitsi asuinpaikan, myös asioiden perusteella.
Tämä vapauttaisi aktiiviset ihmiset toimimaan pakollisten yhdistysten vuosikokousten sijaan enemmän kansalaisliikkeen tapaan, vaatimalla edustajiltaan oikeaa politiikkaa. Valtuutettujen ja kansanedustajien olisi omalla toiminnallaan todistettava kyvykkyytensä muille puolueen jäsenille ja kannattajille saadakseen heidät tekemään vaalityötä puolestaan ja tullakseen valituksi ehdokasasemaan. Silloin olisi käteltävä junassa kannattajia muulloinkin kuin kaksi viikkoa ennen vaaleja ja soiteltava vaalityöntekijöille avustajan sijaan itse.
Voisiko tätä jalostaa?
Eri puolueiden paikallisosastothan lienee aikoinaan perustettu edistämään puolueen aatteen mukaista toimintaa omalla alueellaan ja samalla hankkimaan lisää kannatusta omalle asialle. Nyttemmin paikallisosastot ja niiden harvat aktiivit ovat keskittyneet vallan hankkimiseen ja pitämiseen, usein tietämättä miksi.
Miten tämä liittyy lähidemokratiaan? No sillä tavalla, että voisiko lähidemokratian yhdistää jotenkin suoremmin puoluetoimintaan. Esimerkiksi siten, että poliittisen puolueen paikallisesta toiminnasta vastaisi nykyisen yhdistyksen sijaan vaaleilla valittu valtuustoryhmä tai isommissa kaupungeissa kaupunginosa/aluevaltuutetut. Kun valtuustoryhmät olisivat myös puoluetoiminnan runko, ne saattaisivat olla paremmin sitoutuneita yhteisiin tavoitteisiin, lisäksi niillä olisi jo valmiiksi äänestäjien kannatus omalla alueellaan. Jos ajatusta vie pidemmälle, voisi eduskuntaryhmä olla suoremmin vastuussa valtakunnallisen politiikan toteutuksesta ja samalla puolueen kannatuksesta. Puolueen jäsenten rooli korostuisi suorassa jäsenvaalissa, jolla valitaan ehdokkaat ja puolueen johto. Niissä kunnissa, joissa kannatus ei riitä valtuustoryhmään, toiminnasta vastaisi ehdokasryhmä. Silloin myös heidän sitoutumisensa olisi pidempiaikaista kuin vain yhteen vaaliin tähtäävää.
Yhdistysten sijaan ihmiset voisivat liittyä suoraan puolueeseen, jossa toiminta organisoitaisiin paitsi asuinpaikan, myös asioiden perusteella.
Tämä vapauttaisi aktiiviset ihmiset toimimaan pakollisten yhdistysten vuosikokousten sijaan enemmän kansalaisliikkeen tapaan, vaatimalla edustajiltaan oikeaa politiikkaa. Valtuutettujen ja kansanedustajien olisi omalla toiminnallaan todistettava kyvykkyytensä muille puolueen jäsenille ja kannattajille saadakseen heidät tekemään vaalityötä puolestaan ja tullakseen valituksi ehdokasasemaan. Silloin olisi käteltävä junassa kannattajia muulloinkin kuin kaksi viikkoa ennen vaaleja ja soiteltava vaalityöntekijöille avustajan sijaan itse.
Voisiko tätä jalostaa?
maanantai 27. heinäkuuta 2009
Sanoilla harhaan
On tullut nähtyä paljon sanoilla harhaan johtamista, mutta tänään tuli YLEn kello 11.00 radiouutisissa yksi aika hyvä. Yle uutisoi Kouvolan Sanomia lainaten, että ”ensi vuoden alusta voimaan tuleva elinaikakerroin leikkaa tuntuvasti puolustusvoimien ja rajavartiolaitoksen sotilaiden eläkkeitä”.
”Elinaikakerroin on järjestely, jonka tarkoituksena on sekä pienentää eläkejärjestelmän menoja, että pidentää työuria. Tavallinen palkansaaja voi lieventää elinaikakertoimen vaikutusta tekemällä töitä vielä senkin jälkeen, kun eläkeikä on tullut täyteen.”
Huomatkaa siis, että;
1. Eläkkeitä eivät pienennä päätöksiä tekevät ihmiset, vaan ulkopuolinen ja analyyttinen järjestelmä.
2. Eläkejärjestelmän laskuvirheet ovat tavallaan ihmisten oma vika, koska he elävät pidempään kuin vakuutusmatemaatikot ovat veikanneet.
3. Elinaikakertoimen vaikutusta voi lieventää, mutta ei poistaa.
4. Kertaalleen luvatun eläkkeen voi yrittää tienata uudelleen, kun ei jää lainkaan eläkkeelle.
Onhan näitä muitakin tunnettuja syntipukkeja, kuten kuten markkinat, globalisaatio, kilpailutekijät, järjestelmän jäykkyydet jne…
”Elinaikakerroin on järjestely, jonka tarkoituksena on sekä pienentää eläkejärjestelmän menoja, että pidentää työuria. Tavallinen palkansaaja voi lieventää elinaikakertoimen vaikutusta tekemällä töitä vielä senkin jälkeen, kun eläkeikä on tullut täyteen.”
Huomatkaa siis, että;
1. Eläkkeitä eivät pienennä päätöksiä tekevät ihmiset, vaan ulkopuolinen ja analyyttinen järjestelmä.
2. Eläkejärjestelmän laskuvirheet ovat tavallaan ihmisten oma vika, koska he elävät pidempään kuin vakuutusmatemaatikot ovat veikanneet.
3. Elinaikakertoimen vaikutusta voi lieventää, mutta ei poistaa.
4. Kertaalleen luvatun eläkkeen voi yrittää tienata uudelleen, kun ei jää lainkaan eläkkeelle.
Onhan näitä muitakin tunnettuja syntipukkeja, kuten kuten markkinat, globalisaatio, kilpailutekijät, järjestelmän jäykkyydet jne…
keskiviikko 22. heinäkuuta 2009
Aukkoja vaaramaisemassa
Ruumiillisten töiden tauottamiseksi piti keskeyttää mökkeily ja käydä muutaman päivän loma-ajelulla Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Siellä suunnassa eräs kunta hankki aikoinaan uusasukkaita mainostamalla ”autiotaloja vaaramaisemassa”. Nyt voisi mainostaa hakkuuaukkoja vaaramaisemassa.
Olin jo aikaisemmin alueella ajellessani ihmetellyt, miksi maisema näyttää välillä luonnottomalta. Kun sitä nyt katsoi Kolin laelta tai Pielisen suurelta selältä, niin selvisihän se. Samat teiden varsilta tutut hakkuuaukothan ne siellä katkaisivat metsäisen horisontin kuin veitsellä leikaten.
Vaikka avohakkuut ovat tuttuja jo sodan jälkeisistä ”Osaran aukoista”, aina ne kohdalle osuessaan hätkähdyttävät rumuudellaan.
Koska asia askarrutti, soitin metsäpoliittisen puhelun. Tiedustelin viralliselta metsäneuvojalta, että vieläkö on metsänomistajan itsensä päätettävissä miten hän metsäänsä hakkaa, myy ja istuttaa. Siinä mielessä kyllä, että metsää ei ole kenenkään pakko hakata, sanoi neuvoja. Mutta jos puita kaataa, niin metsälaki ja sitä valvovat viranomaiset kyllä huolehtivat, että tilalle istutetaan riittävästi uutta tuottavaa metsää.
Kysyin varovasti, että eikö voisi harvennushakkuilla ottaa isoimmat puut ja tehdä niistä jotain kilohinnalla mitattuna arvokkaampaa kuin sellua? Nehän ovat ehtineet jo siementää jälkeläisensä, jotka avohakkuissa hävitetään samalla kuin kaikki muutkin luontaiset taimikot. Sitä paitsi suomen hidaskasvuinen puu ei ole parhaimmillaan sellun raaka-aineena vaan talojen ja huonekalujen raaka-aineena.
Ei kannata, sanoi metsäneuvoja. Metsän geeniperimä heikkenee, ellei pintaa rikota ja istuteta jalostettuja taimia.
Millä helvetin opilla ne metsät ovat näinkin kauan osanneet kasvaa?
Olin jo aikaisemmin alueella ajellessani ihmetellyt, miksi maisema näyttää välillä luonnottomalta. Kun sitä nyt katsoi Kolin laelta tai Pielisen suurelta selältä, niin selvisihän se. Samat teiden varsilta tutut hakkuuaukothan ne siellä katkaisivat metsäisen horisontin kuin veitsellä leikaten.
Vaikka avohakkuut ovat tuttuja jo sodan jälkeisistä ”Osaran aukoista”, aina ne kohdalle osuessaan hätkähdyttävät rumuudellaan.
Koska asia askarrutti, soitin metsäpoliittisen puhelun. Tiedustelin viralliselta metsäneuvojalta, että vieläkö on metsänomistajan itsensä päätettävissä miten hän metsäänsä hakkaa, myy ja istuttaa. Siinä mielessä kyllä, että metsää ei ole kenenkään pakko hakata, sanoi neuvoja. Mutta jos puita kaataa, niin metsälaki ja sitä valvovat viranomaiset kyllä huolehtivat, että tilalle istutetaan riittävästi uutta tuottavaa metsää.
Kysyin varovasti, että eikö voisi harvennushakkuilla ottaa isoimmat puut ja tehdä niistä jotain kilohinnalla mitattuna arvokkaampaa kuin sellua? Nehän ovat ehtineet jo siementää jälkeläisensä, jotka avohakkuissa hävitetään samalla kuin kaikki muutkin luontaiset taimikot. Sitä paitsi suomen hidaskasvuinen puu ei ole parhaimmillaan sellun raaka-aineena vaan talojen ja huonekalujen raaka-aineena.
Ei kannata, sanoi metsäneuvoja. Metsän geeniperimä heikkenee, ellei pintaa rikota ja istuteta jalostettuja taimia.
Millä helvetin opilla ne metsät ovat näinkin kauan osanneet kasvaa?
tiistai 7. heinäkuuta 2009
Kokoomus Kepun saranan vartijana
Keskusta elää nyt Seppo Kääriäisen sanoin "sarana-aikaa". Niin tosiaan elääkin ja kysymys kuuluu, koska Kokoomus laittaa oven kiinni ja säppiin sisäpuolelta.
Kaksi aiemmin merkittävää puoluetta, Sdp ja Keskusta kamppailevat uskottavuusongelmien kanssa. Merkittävä ero tietysti on se, että toinen on hallituksessa ja toinen haluaisi olla siellä.
Kokoomuksella on kourassa täyskäsi. Pääministeri pysyy virassaan vain Kokoomuksen armosta. Kataisen on vaikea pitää pokeriaan asiasta lausuntoja antaessaan. Mieshän ei meinaa pysyä todellisuudessa muutenkaan.
Koska Kokoomus pitää Keskustan elämän valttikortteja kädessään, homma menee maksuun jossain vaiheessa tai sitten ovi pannaan kiinni ja Keskusta lähetetään ulkoradalle setvimään omia asioitaan. Mutta miksi Kokoomus sen tekisi? Nythän Keskusta kävelee suoraan omaan tuhoonsa ja on samalla sopivan mittaisessa liekanarussa.
Tästä on jostain syystä kova huoli keskustan sisällä, josta kertoo Kääriäisen itsekin kolumnissaan: "Kokoomus näyttää spekuloivan vuoden 2011 vaalien jälkeisestä hallituksesta ja jopa ministereistä."
Eduskuntavaalit pidetään siis maaliskuussa 2011, mutta presidentinvaali jo seuraavana vuonna. Kukahan on käynyt kauppareissulla oikomassa Niinistön punaista mattoa? Hallituksessa säälistä pidettävä Keskusta, vai sinne (säälistäkö?) pyrkivä Sdp?
Kaksi aiemmin merkittävää puoluetta, Sdp ja Keskusta kamppailevat uskottavuusongelmien kanssa. Merkittävä ero tietysti on se, että toinen on hallituksessa ja toinen haluaisi olla siellä.
Kokoomuksella on kourassa täyskäsi. Pääministeri pysyy virassaan vain Kokoomuksen armosta. Kataisen on vaikea pitää pokeriaan asiasta lausuntoja antaessaan. Mieshän ei meinaa pysyä todellisuudessa muutenkaan.
Koska Kokoomus pitää Keskustan elämän valttikortteja kädessään, homma menee maksuun jossain vaiheessa tai sitten ovi pannaan kiinni ja Keskusta lähetetään ulkoradalle setvimään omia asioitaan. Mutta miksi Kokoomus sen tekisi? Nythän Keskusta kävelee suoraan omaan tuhoonsa ja on samalla sopivan mittaisessa liekanarussa.
Tästä on jostain syystä kova huoli keskustan sisällä, josta kertoo Kääriäisen itsekin kolumnissaan: "Kokoomus näyttää spekuloivan vuoden 2011 vaalien jälkeisestä hallituksesta ja jopa ministereistä."
Eduskuntavaalit pidetään siis maaliskuussa 2011, mutta presidentinvaali jo seuraavana vuonna. Kukahan on käynyt kauppareissulla oikomassa Niinistön punaista mattoa? Hallituksessa säälistä pidettävä Keskusta, vai sinne (säälistäkö?) pyrkivä Sdp?
tiistai 23. kesäkuuta 2009
Mätää on aina enemmän
Viime syksynä panin merkille, että mökin pihavajan katto vuotaa yhdeltä lappeeltaan puukatoksen sisään. Näytti olevan pari mätää lautaa huovan alla. Viimeisellä käynnillä ennen talvea olin huomaavinani, että etupuolellakin on huovassa jonkinmoinen pussi, joka viittasi aluslaudan pettäneen. Tämä pisti jo miettimään.
Kun nyt juhannuksen pyhinä aloin tutkimaan asiaa tarkemmin, mätiä lautoja ja juoksujen päitä oli enemmänkin. Mitä enemmän revin huopaa, sitä enemmän räystäslaudat murenivat käsiin.
Päätin repiä koko huovan pois ja vaihtaa kaikki pehmenneet laudat kerralla. Niitähän ei löydä muuten kuin ottamalla koko katto auki.
Vaalirahoituksen kanssa on käymässä aivan samalla tavalla. Mitä enemmän sitä penkoo, sitä enemmän mätää löytyy. Tämän tietää jokainen toimittaja, joten vaalirahoitus pysyy kesän yli uutisaiheena, ellei pajatsoa tyhjennetä. Jos ei pysy, kyse on toimittajien laiskuudesta.
Jos joku haluaa asian penkomisen loppuvan, on resepti yksikertainen; kaikki raha näkyviin ja mahdollinen mätä lauta vaihtoon. Jos siellä on jotain koplauksia, niin senkin seuraukset kannattaa kärsiä heti. Tämä olisi kaikkien etu, ei vähiten politiikan uskottavuuden.
Totta kai puolueet ja ehdokkaat keräävät rahaa vaaleja varten, antaakseen sen eteenpäin maakuntien valtalehdille ja mainostoimistoille. Kun rahaa kuluu paljon, niin jostainhan sitä on saatava, eikä poliittisen toiminnan tukemisessa mitään pahaa ole. Raja kulkee päätösten ja poliitikkojen ostamisessa. Jos tämä raja alkaa käydä epäselväksi, sen uudelleen löytämisessä auttaa julkisuus.
Puolueet ja ehdokkaat perustelevat salailua ja erilaisia eurorajoja lahjoittajien yksityisyyden suojaamisella. Höpsis. Jos joku jättää antamatta sen muutaman satasen pelätessään oman maailmankatsomuksensa tai jonkun muun yhteyden paljastuvan, niin sellainen raha ehkä kannattaakin jättää ottamatta.
Kun nyt juhannuksen pyhinä aloin tutkimaan asiaa tarkemmin, mätiä lautoja ja juoksujen päitä oli enemmänkin. Mitä enemmän revin huopaa, sitä enemmän räystäslaudat murenivat käsiin.
Päätin repiä koko huovan pois ja vaihtaa kaikki pehmenneet laudat kerralla. Niitähän ei löydä muuten kuin ottamalla koko katto auki.
Vaalirahoituksen kanssa on käymässä aivan samalla tavalla. Mitä enemmän sitä penkoo, sitä enemmän mätää löytyy. Tämän tietää jokainen toimittaja, joten vaalirahoitus pysyy kesän yli uutisaiheena, ellei pajatsoa tyhjennetä. Jos ei pysy, kyse on toimittajien laiskuudesta.
Jos joku haluaa asian penkomisen loppuvan, on resepti yksikertainen; kaikki raha näkyviin ja mahdollinen mätä lauta vaihtoon. Jos siellä on jotain koplauksia, niin senkin seuraukset kannattaa kärsiä heti. Tämä olisi kaikkien etu, ei vähiten politiikan uskottavuuden.
Totta kai puolueet ja ehdokkaat keräävät rahaa vaaleja varten, antaakseen sen eteenpäin maakuntien valtalehdille ja mainostoimistoille. Kun rahaa kuluu paljon, niin jostainhan sitä on saatava, eikä poliittisen toiminnan tukemisessa mitään pahaa ole. Raja kulkee päätösten ja poliitikkojen ostamisessa. Jos tämä raja alkaa käydä epäselväksi, sen uudelleen löytämisessä auttaa julkisuus.
Puolueet ja ehdokkaat perustelevat salailua ja erilaisia eurorajoja lahjoittajien yksityisyyden suojaamisella. Höpsis. Jos joku jättää antamatta sen muutaman satasen pelätessään oman maailmankatsomuksensa tai jonkun muun yhteyden paljastuvan, niin sellainen raha ehkä kannattaakin jättää ottamatta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
