Erityisesti koirapuiston ohi kävellessä kuulee usein koirakieltä.
Joku on ilmeisesti tutkinut, että koirat ymmärtävät parhaiten, kun niille puhuu laittamalla peräkkäin sanoja aktiivin indikatiivin preesensin yksikön 3. persoonassa, käyttäen sitä kuitenkin imperatiivitarkoituksessa (kiitos Henri Heinonen ja Suomen kielen verbien taivutuskaava) http://users.jyu.fi/~hetahein/tiede/verbikaava.html
Koirakieli kuulostaa tältä: Ei pure, ei vedä, ei hauku, ei pane, noutaa, juoksee, seuraa jne. Joskus ilmaisua vielä yksinkertaistetaan sanomalla ”irti”, ”paikka”, ”maahan”, tai kirkumalla paniikinomaisesta pelkkää ”EI” – sanaa ja repimällä samaan aikaan hihnasta.
Keskustelu on yksipuolista ja kuulostaa melko naurettavalta.
Toisinaan ilmiöön törmää myös kaupassa, kun väsynyt isä tai äiti on selvästi ottanut käyttöön koirakielen myös lasten varhaiskasvatuksessa.
Ei liene kovin poikkeuksellista, että jotkut esimiehetkin osaavat paremmin koirakielen kuin ihmisten välisen kielen. Tässä johtamisoppien luvatussa maassa en hämmästyisi vaikka joku kirjoittaisi aiheesta johtamisoppaan ja alkaisi pitää seminaareja.
Yritin löytää netistä koirakielen aapista ja useita sivustoja löytyikin. Pelkkä ”EI” esimerkiksi tarkoittaa koirakielessä muutakin kuin ei. Se tarkoittaa että Lopeta mitä ikinä teetkin ja katso minua, annan uudet ohjeet.
Tämä on hämmästyttävää. Miten koira sen voi tietää?
sunnuntai 28. helmikuuta 2010
perjantai 26. helmikuuta 2010
Täydellinen sesonkituote
Säätieteilijät ovat pitkin viikkoa säikytelleet ihmisiä kattojen sortumisvaaralla. Kun keskustelu tästä alkoi ja ensimmäiset hallien katot alkoivat sortua, olisi pitänyt ostaa maasta kaikki lumikolat ja turvavaljaat.
Minäkin päätin lähteä virran mukana tiputtelemaan lumia mökin katolta, ennen kuin viikonlopun suojasäät tuhoaisivat kaiken. Valmistauduin tilanteeseen pitämällä silmällä tarjouksia turvavaljaista, kola onneksi on hankittuna.
Keskiviikkona vantaalainen IHK ilmoitti edullisesti paketista, muistaakseni noin viisi kymppiä. Torstaina olin repimässä ovea viisi minuuttia yli sulkemisajan. No, ei hätää. Ajan aamulla sitä kautta.
Perjantaina säntäsin kauppaan seitsemäksi. Kaikki turvavaljaat oli myyty loppuun torstaina. No – näitähän riittää. Vantaan Motonet; loppu Hong Kong; loppu. Kouvola Citymarket; loppu, K-Rauta; loppu, Lappeenrannan Robin Hood; loppu, Motonet; loppu, Billtema; loppu. Viimein melkein tärppää; Lappeenrannan K-rautaan on tulossa iltapäivällä lisää. Hinta 280 euroa.
Mitähän seuraavaksi kannattaisi tilata kontillinen? Sateenvarjoja? Uppopumppuja?
Minäkin päätin lähteä virran mukana tiputtelemaan lumia mökin katolta, ennen kuin viikonlopun suojasäät tuhoaisivat kaiken. Valmistauduin tilanteeseen pitämällä silmällä tarjouksia turvavaljaista, kola onneksi on hankittuna.
Keskiviikkona vantaalainen IHK ilmoitti edullisesti paketista, muistaakseni noin viisi kymppiä. Torstaina olin repimässä ovea viisi minuuttia yli sulkemisajan. No, ei hätää. Ajan aamulla sitä kautta.
Perjantaina säntäsin kauppaan seitsemäksi. Kaikki turvavaljaat oli myyty loppuun torstaina. No – näitähän riittää. Vantaan Motonet; loppu Hong Kong; loppu. Kouvola Citymarket; loppu, K-Rauta; loppu, Lappeenrannan Robin Hood; loppu, Motonet; loppu, Billtema; loppu. Viimein melkein tärppää; Lappeenrannan K-rautaan on tulossa iltapäivällä lisää. Hinta 280 euroa.
Mitähän seuraavaksi kannattaisi tilata kontillinen? Sateenvarjoja? Uppopumppuja?
perjantai 5. helmikuuta 2010
Palkansaajaliikkeen on koottava rivinsä
Työnantajajärjestöt ovat lopettaneet keskitettyjen tulosopimusten tekemisen, koska katsovat olevansa vahvoilla. Kokoomuksen kannatuksen nousu ja siihen liittyvä ilmapiiri tuovat tämän varmuuden tunteen, joka viimeksi tuli esiin SATA-komitean työssä ja työmarkkinakeskusjärjestöjen eläkeneuvotteluissa.
Kun työmarkkinajärjestöt eivät pysty enää tasaveroisesti sopimaan keskenään työelämän lainsäädännöstä, asiat siirtyvät ratkaistavaksi hallitukselle ja eduskunnalle. Tästä seuraa, että hallituksessa ja eduskunnassa olevat puolueet joutuvat valitsemaan puolensa ja alkavat erottua toisistaan. Se on asian hyvä puoli ja saattaa tuottaa vielä yllätyksiä.
Saman voimansa tunnossa työnantajajärjestöt toteuttavat ikiaikaista haavettaan siirtää sopiminen (tai sopimatta jättäminen) yhä enemmän työpaikoille. Käytännössä se tarkoittaa aitojen neuvottelujen lakkaamista, koska asetelma on epäsuhtainen lukuun ottamatta isoja työpaikkoja. Niiden määrä on vähenemässä.
Jotta palkansaajajärjestöt pystyisivät hoitaman perustehtävänsä näissä oloissa, niiden pitäisi siirtää nopeasti resursseja keskusjärjestöistä ja pääkonttoreista pienten työpaikkojen tueksi ja saada sopimuksiin oikeudet avustaa paikallisissa neuvotteluissa.
Tilannetta ei helpota se, että ammattiliitot joutuvat jäsentensä ikärakenteen, eli suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen myötä tilanteeseen, jossa jäsenmaksua maksava jäsen on ehtyvä luonnonvara. Jos eläkeläiset pysyvät jäseninä, he alkavat käyttämään valtaa ja jäsenetuja maksamatta siitä mitään.
Vaikka jäsenmäärä siis pysyisi ennallaan, maksavien jäsenten kokonaismäärä kaikissa ammattiliitoissa yhteensä vähenee. Jos nykyiset rakenteet halutaan säilyttää, tuloksena on kilpailu maksavista jäsenistä. Tämän seurauksena ammattiliitot ovat muuttumassa yleisliitoiksi, joissa on sekä julkisen että yksityisen sektorin toimihenkilöitä ja työntekijöitä. Tämä johtaa tietenkin katastrofiin ja evoluution kautta tapahtuvaan karsiutumiseen.
Suomessa on kolme ammatillista keskusjärjestöä, joiden välejä kalvaa periaatteellinen arvovaltakiista nokkimisjärjestyksestä. Tilanne pahenee, kun liittojen rajariidat vaikuttavat jäsenmaksutulojen vähenemisen kautta myös niihin ja tuloksena on kaikkien arvovallan väheneminen.
Vuokratyö ja yrityksiä palveleva toimiala, kuten call centerit kasvavat voimakkaasti niin kauan kuin ulkoistaminen on talouselämän yhteinen uskonkappale. Tietysti tilanne jossain vaiheessa muuttuu ja huomataan, että asiakaspalvelu onkin ydinliiketoimintaa ja loppujen lopuksi on halvempaa palkata ihmiset omille palkkalistoille. Toinen kysymys on, onko vielä tulijoita.
Vuokratyön ja muun silpputyön kautta työehdot ja järjestäytyminen murenevat, koska kukaan ei pysty suunnittelemaan elämäänsä - edunvalvonnasta puhumattakaan - kovin pitkälle. Tämä varmaankin on ymmärretty myös työnantajapuolella. Globalisaatiosta tuttuja työvoimakustannusten säästöjä on ryhdytty hakemaan myös maan rajojen sisällä siirtymällä halvempien maiden lisäksi kotimaassa halvempiin työehtosopimuksiin.
Vielä heikommassa asemassa ovat tietysti jo työelämästä kokonaan pudonneet sekä irtisanotut ikääntyvät, joiden toimeentuloedellytysten kaventamista on ryhdytty kutsumaan kannustamiseksi (vrt. ratsastajan kannus jolla potkitaan hevosta kylkeen). Näillä asioilla on sikäli yhteys, että pidempään vakituisessa työsuhteessa olleilla on yleensä paremmat palkat kuin vuokra- tai pätkätyöntekijöillä. Yrityksen voiton näkökulmasta vaihto siis kannattaa.
Osalle nykyisistä keski-ikäisistä nämä ovat teoreettisia kysymyksiä, koska säästössä on jo rahaa ja tulossa on eronneiden vanhempien tuplaperinnöt. He voivat ratkaista uupumis- ja muut ongelmansa yksinkertaisesti alkamalla elämään omaa elämäänsä työelämän sijaan. Yhä useampi on sen jo tehnytkin ja hyvä niin. Loppujen osalta olen enemmän kuin huolissani, koska veneessä ei ole jäljellä edes soutajan paikkoja.
Kootaanko rivit vai käännetäänkö toinen poski?
Kun työmarkkinajärjestöt eivät pysty enää tasaveroisesti sopimaan keskenään työelämän lainsäädännöstä, asiat siirtyvät ratkaistavaksi hallitukselle ja eduskunnalle. Tästä seuraa, että hallituksessa ja eduskunnassa olevat puolueet joutuvat valitsemaan puolensa ja alkavat erottua toisistaan. Se on asian hyvä puoli ja saattaa tuottaa vielä yllätyksiä.
Saman voimansa tunnossa työnantajajärjestöt toteuttavat ikiaikaista haavettaan siirtää sopiminen (tai sopimatta jättäminen) yhä enemmän työpaikoille. Käytännössä se tarkoittaa aitojen neuvottelujen lakkaamista, koska asetelma on epäsuhtainen lukuun ottamatta isoja työpaikkoja. Niiden määrä on vähenemässä.
Jotta palkansaajajärjestöt pystyisivät hoitaman perustehtävänsä näissä oloissa, niiden pitäisi siirtää nopeasti resursseja keskusjärjestöistä ja pääkonttoreista pienten työpaikkojen tueksi ja saada sopimuksiin oikeudet avustaa paikallisissa neuvotteluissa.
Tilannetta ei helpota se, että ammattiliitot joutuvat jäsentensä ikärakenteen, eli suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen myötä tilanteeseen, jossa jäsenmaksua maksava jäsen on ehtyvä luonnonvara. Jos eläkeläiset pysyvät jäseninä, he alkavat käyttämään valtaa ja jäsenetuja maksamatta siitä mitään.
Vaikka jäsenmäärä siis pysyisi ennallaan, maksavien jäsenten kokonaismäärä kaikissa ammattiliitoissa yhteensä vähenee. Jos nykyiset rakenteet halutaan säilyttää, tuloksena on kilpailu maksavista jäsenistä. Tämän seurauksena ammattiliitot ovat muuttumassa yleisliitoiksi, joissa on sekä julkisen että yksityisen sektorin toimihenkilöitä ja työntekijöitä. Tämä johtaa tietenkin katastrofiin ja evoluution kautta tapahtuvaan karsiutumiseen.
Suomessa on kolme ammatillista keskusjärjestöä, joiden välejä kalvaa periaatteellinen arvovaltakiista nokkimisjärjestyksestä. Tilanne pahenee, kun liittojen rajariidat vaikuttavat jäsenmaksutulojen vähenemisen kautta myös niihin ja tuloksena on kaikkien arvovallan väheneminen.
Vuokratyö ja yrityksiä palveleva toimiala, kuten call centerit kasvavat voimakkaasti niin kauan kuin ulkoistaminen on talouselämän yhteinen uskonkappale. Tietysti tilanne jossain vaiheessa muuttuu ja huomataan, että asiakaspalvelu onkin ydinliiketoimintaa ja loppujen lopuksi on halvempaa palkata ihmiset omille palkkalistoille. Toinen kysymys on, onko vielä tulijoita.
Vuokratyön ja muun silpputyön kautta työehdot ja järjestäytyminen murenevat, koska kukaan ei pysty suunnittelemaan elämäänsä - edunvalvonnasta puhumattakaan - kovin pitkälle. Tämä varmaankin on ymmärretty myös työnantajapuolella. Globalisaatiosta tuttuja työvoimakustannusten säästöjä on ryhdytty hakemaan myös maan rajojen sisällä siirtymällä halvempien maiden lisäksi kotimaassa halvempiin työehtosopimuksiin.
Vielä heikommassa asemassa ovat tietysti jo työelämästä kokonaan pudonneet sekä irtisanotut ikääntyvät, joiden toimeentuloedellytysten kaventamista on ryhdytty kutsumaan kannustamiseksi (vrt. ratsastajan kannus jolla potkitaan hevosta kylkeen). Näillä asioilla on sikäli yhteys, että pidempään vakituisessa työsuhteessa olleilla on yleensä paremmat palkat kuin vuokra- tai pätkätyöntekijöillä. Yrityksen voiton näkökulmasta vaihto siis kannattaa.
Osalle nykyisistä keski-ikäisistä nämä ovat teoreettisia kysymyksiä, koska säästössä on jo rahaa ja tulossa on eronneiden vanhempien tuplaperinnöt. He voivat ratkaista uupumis- ja muut ongelmansa yksinkertaisesti alkamalla elämään omaa elämäänsä työelämän sijaan. Yhä useampi on sen jo tehnytkin ja hyvä niin. Loppujen osalta olen enemmän kuin huolissani, koska veneessä ei ole jäljellä edes soutajan paikkoja.
Kootaanko rivit vai käännetäänkö toinen poski?
torstai 28. tammikuuta 2010
Virkamiehen kestävyysvaje
Kukahan neropatti on taas keksinyt uuden termin kansalaisia hämäämään. Kun järjestöjohtajat, ministerit ja virkamiehet puhuvat ”kestävyysvajeesta”, niin mistä ihmeestä on kysymys? Ymmärrän, jos pitkän matkan juoksijalla tai virkamiehellä itsellään on ongelmia kestävyydessä, mutta miten se liittyy kansantalouteen tai eläkeratkaisuihin.
Mikäli olen ymmärtänyt edes suunnilleen oikein, niin kysymys on siitä, että rahat loppuu. Mitä seuraavaksi?
Tyhmillä on älykkyysvaje, köyhillä on rahavaje, laiskoilla on ahkeruusvaje, lahjotut poliitikot kärsivät moraalivajeesta, krapulaa kutsutaan viinavajeeksi, eduskunnasta tippumista kannatusvajeeksi, työttömillä on korrektisti työvaje ja kiireisillä aikavaje.
Liikenneuutinenkin saa uutta puhtia; ”Ajokorttivajeinen selvyysvajeinen ajoi omistusvajeisella autolla tievajeiseen paikkaan, jossa ei ollut puuvajetta. Nyt kuljettaja on henkivajeinen.”
Mikäli olen ymmärtänyt edes suunnilleen oikein, niin kysymys on siitä, että rahat loppuu. Mitä seuraavaksi?
Tyhmillä on älykkyysvaje, köyhillä on rahavaje, laiskoilla on ahkeruusvaje, lahjotut poliitikot kärsivät moraalivajeesta, krapulaa kutsutaan viinavajeeksi, eduskunnasta tippumista kannatusvajeeksi, työttömillä on korrektisti työvaje ja kiireisillä aikavaje.
Liikenneuutinenkin saa uutta puhtia; ”Ajokorttivajeinen selvyysvajeinen ajoi omistusvajeisella autolla tievajeiseen paikkaan, jossa ei ollut puuvajetta. Nyt kuljettaja on henkivajeinen.”
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Riippumaton lehdistö
Kun olin vuonna 1978 valmistelemassa Lahdessa pidettäviä Työläisnuorisopäiviä, yritimme saada tapahtumailmoituksen paikkakunnalla ilmestyvään Etelä-Suomen Sanomiin. Päätoimittaja kieltäytyi julkaisemasta sitä. Päätös aiheutti naureskelua, koska lehden patamusta konservatiivinen linja tunnettiin. Siellä pelättiin vallankumousta ihan oikeasti.
Kun tällä viikolla kävi samalla lailla Aamulehden ja Turun Sanomien kanssa, se havahduttaa vähän eri lailla. Nyt oli kyse Toimihenkilöunionin ilmoituksesta, jossa se kertoi oman mielipiteensä DNA:ssa käynnissä olevan lakon taustoista.
Ilmoituksen sensuroi ensin Turkkarin ja Aamulehden lisäksi myös Helsingin Sanomat, mutta se pyörsi päätöksensä, kun omakin toimitus alkoi kummastella sen perusteita.
Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen perusteli sensurointipäätöstään YLE:n mukaan seuraavalla tavalla: "Lehti-ilmoituksessa esitettiin kiistanalaisia väitteitä DNA:n toiminnasta."
Jos lehdissä julkaistaisiin pelkästään sellaisia juttuja ja ilmoituksia, jotka eivät sisällä kiistanalaisia väitteitä, niin kaikki kolumnit - etunenässä Apusen omat - pitäisi jättää julkaisematta. Myös puolet muista jutuista ja melkein kaikki kaupalliset ilmoitukset, vaali-ilmoituksista puhumattakaan lentäisivät roskikseen, kun ilmoitusmyyjä suoraselkäisesti varmistaisi sisällön olevan kiistaton.
Apusen perustelu on luonnollisesti puhdasta roskaa. Reilumpaa olisi sanoa, että ilmoitusta ei julkaistu, koska hän itse on eri mieltä. Tai että ei julkaistu koska DNA voisi lopettaa massiivista ilmoittelunsa konsernin lehdissä tai TV-kanavilla.
Tämä episodi on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tiedotusvälineiden keskittyminen muutaman kaupallisen toimijan käsiin on uhka sananvapaudelle. Puolueiden ja muiden järjestöjen yksin omistamat lehdet tai sähköiset välineet tätä ongelmaa eivät ratkaise, koska niissä on omat sensuurisääntönsä.
Kun tällä viikolla kävi samalla lailla Aamulehden ja Turun Sanomien kanssa, se havahduttaa vähän eri lailla. Nyt oli kyse Toimihenkilöunionin ilmoituksesta, jossa se kertoi oman mielipiteensä DNA:ssa käynnissä olevan lakon taustoista.
Ilmoituksen sensuroi ensin Turkkarin ja Aamulehden lisäksi myös Helsingin Sanomat, mutta se pyörsi päätöksensä, kun omakin toimitus alkoi kummastella sen perusteita.
Aamulehden päätoimittaja Matti Apunen perusteli sensurointipäätöstään YLE:n mukaan seuraavalla tavalla: "Lehti-ilmoituksessa esitettiin kiistanalaisia väitteitä DNA:n toiminnasta."
Jos lehdissä julkaistaisiin pelkästään sellaisia juttuja ja ilmoituksia, jotka eivät sisällä kiistanalaisia väitteitä, niin kaikki kolumnit - etunenässä Apusen omat - pitäisi jättää julkaisematta. Myös puolet muista jutuista ja melkein kaikki kaupalliset ilmoitukset, vaali-ilmoituksista puhumattakaan lentäisivät roskikseen, kun ilmoitusmyyjä suoraselkäisesti varmistaisi sisällön olevan kiistaton.
Apusen perustelu on luonnollisesti puhdasta roskaa. Reilumpaa olisi sanoa, että ilmoitusta ei julkaistu, koska hän itse on eri mieltä. Tai että ei julkaistu koska DNA voisi lopettaa massiivista ilmoittelunsa konsernin lehdissä tai TV-kanavilla.
Tämä episodi on saanut minut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että tiedotusvälineiden keskittyminen muutaman kaupallisen toimijan käsiin on uhka sananvapaudelle. Puolueiden ja muiden järjestöjen yksin omistamat lehdet tai sähköiset välineet tätä ongelmaa eivät ratkaise, koska niissä on omat sensuurisääntönsä.
maanantai 28. joulukuuta 2009
Miks just 24 tuntia?
Helsingin Sanomissa oli tänään juttu siitä, miten hahmotamme ajan ja miksi. Lineaarinen aikakäsitys sinänsä on oma juttunsa ja perusteltuja ovat myös vuosi, vuorokausi ja kuunkierto. Ehkä hauskin tieto jutussa minulle oli miten vuorokausi on jaettu 24 osaan ja edelleen sen kuudeskymmenesosiin.
Artikkelin mukaan vuorokauden jakaminen 24 tuntiin perustuu egyptiläisten pappien oikkuun ja omaan tulkintaan taivaankappaleista. Tunnin jako minuutteihin ja edelleen sekunteihin puolestaan perustuu babylonialaisten matemaatikkojen päähänpistoon. He käyttivät laskennossaan kuudeskymmenesosia.
Tämä malli ilmeisesti koettiin käyttökelpoiseksi, koska se otettiin kellotaulujen pohjaksi. Kun aikaa voitiin mitata tarkemmin, myös sen tuhlaamisesta tuli pahe.
Aika kiehtovaa ajatella, miten erilainen yhteiskunta olisi, jos egyptiläiset papit olisivat löytäneet esimerkiksi vain kuusi taivaankappaletta, joiden mukaan vuorokausi olisi jaettu. Silloin kokouskin alkaisi esimerkiksi kello kolme, joka vastaisi nykelloissamme jotain kahdeksan ja kahdentoista välillä.
Tai jos Babylonin viinit eivät olisi olleet niin väkeviä, eivätkä matemaatikot olisi kännipäissään keksineet tulevien sukupolvien riesaksi kuudeskymmenesosien minuutteja ja sekunteja, vaan olisivat päätyneet reippaasti vaikkapa neljäosiin. Junatkin olisivat minuutilleen aikataulussa.
Artikkelin mukaan vuorokauden jakaminen 24 tuntiin perustuu egyptiläisten pappien oikkuun ja omaan tulkintaan taivaankappaleista. Tunnin jako minuutteihin ja edelleen sekunteihin puolestaan perustuu babylonialaisten matemaatikkojen päähänpistoon. He käyttivät laskennossaan kuudeskymmenesosia.
Tämä malli ilmeisesti koettiin käyttökelpoiseksi, koska se otettiin kellotaulujen pohjaksi. Kun aikaa voitiin mitata tarkemmin, myös sen tuhlaamisesta tuli pahe.
Aika kiehtovaa ajatella, miten erilainen yhteiskunta olisi, jos egyptiläiset papit olisivat löytäneet esimerkiksi vain kuusi taivaankappaletta, joiden mukaan vuorokausi olisi jaettu. Silloin kokouskin alkaisi esimerkiksi kello kolme, joka vastaisi nykelloissamme jotain kahdeksan ja kahdentoista välillä.
Tai jos Babylonin viinit eivät olisi olleet niin väkeviä, eivätkä matemaatikot olisi kännipäissään keksineet tulevien sukupolvien riesaksi kuudeskymmenesosien minuutteja ja sekunteja, vaan olisivat päätyneet reippaasti vaikkapa neljäosiin. Junatkin olisivat minuutilleen aikataulussa.
torstai 24. joulukuuta 2009
Kaksilla rattailla vai kukin omillaan
Nyt kun Vanhanen päätti ensin ruveta puoluejohtajaksi ja sitten luopua siitä, alkoi tietysti jahnaaminen pääministerin hommasta. Jos Vanhanen jäisi pääministeriksi, puolueen sisältä sanottaisiin, että puolueen puheenjohtajan tulee olla pääministeri, koska muuten hän on sivuraiteilla. Ulkopuolelta tilanne nähdään kaksilla rattailla ajamisena, jossa puolue voi tehdä irtiottoja vaalitaistelussa. Pääministerin ja muiden ministereiden keskeiseksi tehtäväksi nähdään oman puolueen saaminen ruotuun. Se on vastuullista politiikkaa.
Entä jos asiaa katsoisikin toisesta näkökulmasta. Puolueilla olisi joku poliittinen linja ja päämäärä, jonka on tarkoitus koitua kansakunnan tai ainakin omien kannattajien parhaaksi. Tämä pohdiskelu ei koske pelkästään Keskustaa.
Jos vallassa olisi yhden puolueen enemmistöhallitus, tilanne olisi selkeä. Puolueen puheenjohtaja ja ministerit toteuttaisivat puolueessa sovittua linjaa. Yhtä selkeä tilanne olisi, jos eduskuntaryhmä vastaisi puolueen linjasta, ja ministeriryhmä olisi tavallaan sen johtokunta.
Mutta kun meillä on tämä kaksilla rattailla ajaminen jo sisällä järjestelmässä. Puolueilla on omat hallintonsa ja tavoitteensa ja hallituksella oma ohjelmansa. Puolueen puheenjohtaja/pääministerin pitäisi pystyä puolustamaan molempia. Kun ei pysty, niin hallituksessa sovittu kanta ratkaisee. Ei mikään ihme, että näkemyseroja saa hakea.
Voisiko asian nähdä niin, että hallituspuolueen kuuluukin painostaa omia ministereitään ja pääministeriä toteuttamaan hallituksessa puolueen linjaa, eikä toisinpäin. Haiskahtaako tämä liikaa demokratialta, joka tietenkin on käytännön asioiden hoitamisen kannalta aina hankalaa?
Entä jos asiaa katsoisikin toisesta näkökulmasta. Puolueilla olisi joku poliittinen linja ja päämäärä, jonka on tarkoitus koitua kansakunnan tai ainakin omien kannattajien parhaaksi. Tämä pohdiskelu ei koske pelkästään Keskustaa.
Jos vallassa olisi yhden puolueen enemmistöhallitus, tilanne olisi selkeä. Puolueen puheenjohtaja ja ministerit toteuttaisivat puolueessa sovittua linjaa. Yhtä selkeä tilanne olisi, jos eduskuntaryhmä vastaisi puolueen linjasta, ja ministeriryhmä olisi tavallaan sen johtokunta.
Mutta kun meillä on tämä kaksilla rattailla ajaminen jo sisällä järjestelmässä. Puolueilla on omat hallintonsa ja tavoitteensa ja hallituksella oma ohjelmansa. Puolueen puheenjohtaja/pääministerin pitäisi pystyä puolustamaan molempia. Kun ei pysty, niin hallituksessa sovittu kanta ratkaisee. Ei mikään ihme, että näkemyseroja saa hakea.
Voisiko asian nähdä niin, että hallituspuolueen kuuluukin painostaa omia ministereitään ja pääministeriä toteuttamaan hallituksessa puolueen linjaa, eikä toisinpäin. Haiskahtaako tämä liikaa demokratialta, joka tietenkin on käytännön asioiden hoitamisen kannalta aina hankalaa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
